Blogi 13: Arki iskee

Istun tällä hetkellä kahvikupposen äärellä palvelutalokeikalla. Sen verran on vielä flunssan jälkioireita ettei viitsi lähteä tänään urheilemaan, mutta aina voi tehdä tuplavuoron. Tän päivän arvo on karkeesti sellai ~280€ ja tällä hetkellä se tulee tosi tarpeeseen.

Laitoin nyt ekan isomman laskun viime kuukauden kuvauskeikoista ja niiden nettosumma jää suurinpiirtein 1000€ vajaukselle siitä, mitä mun pitäis keskimäärin kuussa tienata. Nää palvelutalokeikat on siitä kivoja että niitä on aika hyvin tarjolla, ja jos näyttää ettei seuraavalle päivälle oo kuvaushommaa, niin aina on joku hoitotyön keikka varalle.

Tässä on sekin hyvä puoli, että kiinteistökuvauslasku maksetaan 30pv päästä siitä kun sen laittaa, joten mulla on aina sen verran aikaa kerryttää muita ansioita. Jos on huonompi kuukausi niin voin tehdä enemmän keikkaa ja sama myös päinvastoin. Tää antaa toisaalta sellasen kivan liikkumavapauden ettei tarvi ottaa stressiä tai vastuuta ja jos tuntuu siltä ettei huvita työnteko, voin pitää vapaapäivän.

Opin myös verotuksesta sen, että näköjään uutta verokorttia tehdessä voi lisätä tulonhankkimisvähennyksiin kaikki kamerakalustot jo vuoden puolivälissä. Sain tiputettua sen myötä veroprosenttia 2%:lla ja tuloraja nous ettei tarvitse loppuvuotta vetää lisäprosentilla. Vaikka suurin osa yritysluonteisen työn brutosta katoaa veroihin, saa onneksi työhön liittyvää kalustoa vähennellä niistä ja se helpottaa ettei ihan tarvitse elää kädestä suuhun tai stressata jokaista hankintaa.

Perjantaina sain suunniteltua ja tilattua myös käyntikortit ja odotan, että pääsen jakamaan niitä eri yrityksiin. Mainos- ja hautaustoimistot on varmaan ensimmäiset, joita lähden kosiskelemaan. Näillä puljuilla on varmaankin jo omat kuvaajansa, mutta ei sitä tiedä jos jostain tärppää tai tulee tuplabuukkauksia, joista minä voisin saada toisen keikan. Aina kannattaa yrittää.

Kuten oon edellisissä blogeissa hieman viitannutkin niin tämä jatkuva hulina on ottanut aika koville enkä ihmettelisi, jos lääkäri kirjoittaisi jonkunasteisen masennusdiagnoosin. Some ja blogit ei kerro sitä kuvaa, mitä sisällöntuottajan pään sisällä liikkuu ja niihin jaetaan yleensä vaan myönteisimmät ajatukset. Ulkoiset paineet, jatkuvat muutokset, sekä mahdolliset henkilökohtaiset kriisit tekee joskus olon sietämättömäksi.

Mulla on onneks kuitenkin aika hyvät selviytymiskeinot, joita oon työstänyt jo usean vuoden ajan ja oon aika tietoinen omasta jaksamisestani vuosia sitten kokemani uupumuksen myötä. Mä oon taas ottanut käyttöön 10-15min rauhoittumis-/hengitysharjoitukset. Yritän vähentää myös puhelimen käyttöä, sekä turhaa lyhyt-videoiden selaamista. Myös läheisille ystäville soittaminen on jäänyt vähemmälle ja jo muutamat puhelut auttoi saamaan tasapainoa. Sitä tapaa aion ehdottomasti alkaa taas ylläpitää.

Kun elämä täyttyy uudesta ja kiinnostavasta, on helppoa laiminlyödä omaa jaksamista. Sitä helposti myös ottaa tavaksi näennäisesti auttavia tapoja kuten nopean dopamiinin metsästäminen Instagramia/Youtubea selaamalla tai vaikka napostelemalla ja herkuttelemalla. Pitkällä tähtäimellä niistä on kuitenkin haittaa kokonaisvaltaisesti ja yleensä myös lähipiiri kärsii, varsinkin jos kyse on päihteistä tai muista riippuvuutta aiheuttavista asioista.

Vaikka turhien sääntöjen tekeminen voi aiheuttaa myös ylimääräistä stressiä, kannattaa silti pitää huolta terveistä rutiineista ja luoda niitä. Lapsista huomaa hyvin selkeästi sen jos elämässä on liikaa muutoksia. Kiukun määrä nimittäin nousee progressiivisesti jokaisen uuden muutoksen myötä, eikä se tee hyvää aikuisellekaan, vaikka meidän tunnesäätelykyky on yleensä hieman parempi.

Tästä syystä en ajatellut ottaa enää myöskään yövuoroja ellei rahatilanne väistämättä pakota siihen. Epätasainen unirytmi tappaa hyvätapaisenkin ihmisen mielenterveyden ja saa elimistön sekaisin. Sitä en mielelläni itselleni enää ota taakaksi, varsinkin kun kotona lapset saattaa myös nukkua huonosti ja uni on katkonaista senkin takia.

Valoa on silti tunnelin päässä. Yleensä kipeäksi tulee silloin kun stressi lakkaa, ja eilen sain pienen flunssan. Ilmeisesti siis pahin piikki alkaa ylittymään ja toipuminen alkaa. Mun ystävät joille oon puhunut tästä, on olleet tosi kannustavia ja se on vähentänyt synkistelyn määrää. Kiitos teille, yksin ei jaksa eteenpäin. Se “mennään vaikka läpi harmaan kiven läpi suomalaisella sisulla” on monien arvostama asenne, mutta mun mielestä se tekee vaan alkoholisteja ja muuten sairaita ihmisiä. Pitää joskus osata höllätä ja levätä riittävästi. Luovuttaminen asioissa, joille ei vaan voi mitään, on täysin tervettä.

Yritän ottaa tän talven nyt rennosti. Tää aika ei oo mikään kuvaussesonki, mutta selkeesti hoitotyökeikkaa on tarjolla. Äsken pomokin kävi tarjoomassa isoo liutaa potentiaalisia keikkoja, joista tosin kieltäydyin. En viitsi lukita viikkoja kuvauksilta tai potentiaalisilta asiakkailta, vaan elää päivä kerrallaan. Onneksi joku sairastuu aina ja meikäläinen korjaa hillot päältä. Otetaan rennosti, se on tän hetken fraasi. Mukavaa alkavaa viikkoa!