Blogi 42: Alkukesän raportti ja laihdutusprojekti

Kesäkuu on viimein saapunut. Lämmöt on pysyneet vielä kohtuullisina ja siitä minä nautin erityisesti. Kerron vähän tähän alkuun arkielämän päivityksiä ja sitten mun laihdutusprosessistani sekä mitä se opetti.

Erityisesti ootan että pääsen tyräleikkaukseen tällä viikolla. Joulukuussa nivuseen tuli kiekko pari kertaa turnauksessa ja siihen päälle tein jotain vatsalihastreeniä, joka ilmeisesti sai vatsakalvon pettämään. Nyt olen monta kuukautta elänyt tyrävyön turvin ja se on ollut jopa kohtalaisen ongelmatonta. Ilman vyötä en kuitenkaan olisi pärjännyt, koska kivut yltyvät heti sen pois oton jälkeen ja työssäni joudun lisäksi tekemään raskaita nostoja. Toivottavasti pääsen nyt tuohon leikkaukseen eikä mikään muutos tule sen tielle. Katsotaan milloin pääsen palaamaan “raskaaseen” työhön, ja mikä on lääkärin arvioitu toipumisaika, sekä sairasloman kesto.

Toukokuu oli kaikkein “kuvauksellisin” kuukausi eikä kesäkuu ole ollut sen hiljaisempi. Tän kaiken myötä mä sain UKKO.fi:n kautta jo toisen viestin että mun YEL-velvollisuus tulee täyttymään, jonka seurauksena jouduin ottamaan YEL-vakuutuksen. Nyt jokaisesta palkasta menee 18% (4 vuoden ajan alennus uudelle yrittäjälle, lopulta n. 24%) joulukuussa tilitettävään YEL-maksuun mun laskuista. Tässä kohtaa mulla jää enää 69€ käteen, jos laskutan 10 kuvan henkilökuvauksesta asiakasta 150€ (n. 55% menee maksuihin). Ajattelin että ensi vuoden vaihteessa vaihdan suoraan toiminimiyrittäjyyteen, koska palvelumaksut ja ALV yhdessä alkavat tehdä niin isoa lovea palkkoihin, ettei kuvaamisessa ole kohta enää mitään järkeä.

Voisin toki vaihtaa aikaisemminkin ja säästää arviolta 1000€, mutta haluan juoksuttaa tämän vuoden samojen palveluiden turvin, jotta on helpompi saada verotus oikeaksi ja hoitaa kaikki vähennykset oikein. Vuoden vaihteessa sitten on selkeämpi aloittaa myös kirjanpito aivan puhtaalta pöydältä ja saan sopimusasiakkaille vaihdettua laskutuksen oikeaan paikkaan. ChatGPT:n avulla askartelin jo itselleni kirjanpitopohjat ja yhteenvedosta koko vuodelle. Kaivoin myös tekoälyltä listan mitä kaikkia muutoksia mun täytyy tehdä, jotta saan luotua toiminimen järkevästi. Asiat tuppaavat kyllä järjestymään ajallaan. Pitää vielä selvittää vaikuttaisiko kevytyrittäjyys y-tunnuksella järkevältä välimuodolta.

Mitä tulee itse työhön, oon oppinut jälleen kuvaamisesta sekä editoinnista kaikkea pientä. Esimerkiksi viime lauantaina otin jääkiekko joukkueesta kuvat mun 15-30mm zoom-linssillä ja totesin sen olevan virhe. Toinen kuva tuli otettua 26mm polttovälillä, jolloin kuva oli kohtalaisen tarkka, mutta 30mm otettu kuva on aivan pehmeetä mössöä. Opinhan senkin että tää on monien (ainakin näiden vanhempien) laajakulmien ominaisuus, jolloin ne on suhteellisen tarkkoja 15-24mm välillä, mutta epäterävöityvät 24-30mm välillä. Siinä ainakin yksi syy jatkaa kiinteän polttovälin objektiiveilla kuvaamista, varsinkin jos yksityiskohdilla on merkitystä (kuten ihmisissä).

Editointi on alkanut nopeutumaan, koska tiedän mistä pidän enkä toisaalta jaksa nysvätä enää asioita, joita asiakas ei mitenkään voi edes huomata. Työ on opettanut tekijäänsä, eikä siksi myöskään asiakaskohtaamiset enää jännitä samalla tavalla ja mulla on huomattavasti varmempi olo. Musta ehkä sittenkin alkaa tulla harrastelijan sijaan ammattilainen, joka ymmärtää jo enemmän nyansseja, eikä vain pelkkää perus pintaa. Mikään ei korvaa satoja kuvaustunteja, kymmeniätuhansia otettuja kuvia, tai haastavia asiakasreklamaatioita ja niiden selvittämistä. Olo tuntuu hyvältä ja vakaalta.

Nyt mennään siihen pääaiheeseen eli n. 5 kuukautta kestäneeseen laihdutusoperaatioon ja mitä siitä opin. Mä tiputin tarkalleen ekasta punnituksesta viimeiseen 12,2 kiloa (lopputulos 70,7kg). Mikä mun fiilis oli aivan lopussa? En pystynyt nukkumaan vikaan kahteen viikkoon, mulla oli koko ajan kamala nälkä ja olin suorastaan vihainen maailmalle ja itselleni. Mä keräsin viikossa tarkoituksella nestettä kehoon tankkaamalla hiilaria ja syömällä aika paljon ja nyt viimeiset 2 yötä oon viimein nukkunut kuin tukki. Alle 10% rasvaprosentti ei ole tervettä, mutta 10-15% alkaa jo elämä tuntumaan fiksummalta sekä elämisen arvoiselta.

Pudotin ton painon vähentämällä ensin hiilareita, sitten muuttamalla rasvaiset lihat kanaan ja loput tulivat ruokahalun hillitsemisellä ja annoskokoja pienentämällä. Isoina helpotuksina toimi purkka, joka antaa illuusion että syöt, mutta en kuitenkaan nauti kaloreita. Myös sokerittomat limsat auttoi mua hillitsemään makean himoa ja varsinkin erityisen kuohuvat pitivät nälkää paremmin loitolla (kuten Pepsi-Max). Vikat 2 viikkoa vedin ketogeenistä ruokavaliota, joka poistaa lihaksiin sitoutuneen nesteen pois kehosta.

Oli hirmu hauskaa vikana viikkona yrittää nostaa mitään, koska mun voimat oli aivan loppu. Hädin tuskin jaksoin nostaa pyörääni roikkumaan pyörävaraston kattokoukkuun, joka on mulle lähtökohtaisesti ihan helppo homma. Testosteroni-tasot kynti varmaan jotain pohjalukemia, koska elämän halu oli aivan tiessään. Mitä mä siis opin tästä kokeilusta?

Ensinnäkin sen etten saa kunnolla näkyviä vatsalihaksia vaikka kuinka laihduttaisin, koska aikaisemmin omistamani rasvakudos on vain kutistunut, sekä mulla on vatsan alueella ylimääräistä löysää ihoa. Suurin osa netissä näkyvistä fitness-vaikuttajista käyttää jonkunlaista steroidia, joka saa lihasmassan kasvamaan myös rasvaprosentin ollessa alhainen. Normaali ihminen ei rakenna lihasmassaa kalorivajeessa. Vaikka kaikki isot ja lihaksikkaat ihmiset ei käytä aineita, on kuitenkin meidän näkemys hyväkuntoisesta täysin vääristynyt hormonien yleisyyden takia. Ulkonäön ei kannata olla motivaationa muutokseen, koska mitä paremmassa kunnossa olet, sitä enemmän puutteita näet.

Mä aloitin tän projektin alun perin sen takia, koska mun syöminen ja naposteleminen alkoi pikku hiljaa riistäytymään käsistä, sekä mun uniapnean kaltaiset oireet alkoi uhkaavasti lähestymään. Tää n. 75 kiloa on mulle selkeästi hyvä paino, koska nyt nukun hyvin, jolloin pääsen palautumaan, mutta nivelet eivät kärsi ylipainosta johtuvasta paineesta ja minun on hyvä olla kehossani. Jokainen ylimääräinen painokilo on 10-kertainen paine alaraajan nivelille, joten tässä kohtaa ollaan hyvissä kantimissa.

Mä lähihoitajana tarkkailen usein ikäihmisten vatsan toimintaa, koska vaikka se kuulostaa ehkä joistakin kuvottavalta, se vaan kertoo ihmisen hyvinvoinnista tosi paljon. Ketogeeninen dieetti sai ainakin itselläni aikaan sen että vatsa pysähtyi toimimasta kokonaan ja jokainen wc-reissu oli kuin kovemman luokan taistelu. Nyt palattuani normaaliin, voi vatsani taas hyvin ja mielialani on myös sen myötä suorastaan ensiluokkainen. Kannattaa tehdä itselleen ihmiskokeita, jotta voi todistaa tieteet oikeaksi.

Löysin myös uusia kestosuosikkeja kuten parapähkinät, keräkaali ja vuolukana. Myös luovuus ruokien valmistamisessa lisääntyi, koska valikoima oli varsinkin loppua kohden hyvin yksitoikkoinen. Ainut positiivinen asia siinä oli, että mikä tahansa ruoka maistui nälkäkuoleman edessä mahtavalta. Mä tiedän vastaisuudessa paremmin miten erilaiset ruoat oikeasti vaikuttaa mun elimistöön ja kokeilemalla löysin suhteellisen vakaan tasapainon. Edessä on enää ylläpito ja soveltaminen.

Tiistaina ja keskiviikkona mulla on edessä vikat isommat asuntokuvaukset dronekuvien kera ja sitten jään sairaslomalle. Odotukset on korkeella ja onneksi ilmat on vielä kohtalaisen leudot, jolloin hikoilu ei aiheuta vielä infektioriskiä leikkaushaavalle. Kyllä se kesä teille kuumasta nauttiville vielä tulee, viimeistään lokakuussa. Mukavaa alkavaa kesää kaikille!

Blogi 41: Hanki vain mitä tarvitset

"I'll be back" sanoisi Iso-Arska. Viime viikko oli niin tiukka ettei vapaa-aikaa löytynyt yhdestäkään päivästä. Onneksi jätin blogin tekemättä, joten innolla halusin kirjoittaa tämän uuden.

Kahden viikon tauon jälkeen haluan puhua vaihteeksi ihan vaan valokuvaamisesta. Mä sain kaveriltani joitain kuukausia takaperin 1987 vuoden Canonin filmikameran ja sen mukana kaksi samanikäistä objektiivia. Toinen on 35-70mm f/3.5-4.5 ja toinen 70-210mm f/4. Niille, joille nää kuulostaa heprealta niin puhelimen kameran polttoväli on n. 25mm, jolloin sillä voi kuvata läheltä. Kiikareiden polttoväli voisi olla arviolta n. 600-800mm. Toinen näistä (35-70mm) saaduista on hyvä yleislinssi, jolla kuvaa melkein mitä vaan potreteista maisemiin ja jälkimmäisellä (70-210mm) voi kuvata kauemmas, yleensä yksityiskohtia tai muuten vaan kauempana olevia kohteita. Blogin kansikuva on otettu muuten tällä pidemmällä objektiivilla. Kettukuvan polttoväli on tarkalleen 173mm.

Nää mainitsemani linssit maksaa todennäköisesti käytettynä jotain 30-80 euron väliltä riippuen myyjästä. Jos aloittaisin valokuvausta, en tarvitsisi todennäköisesti muita linssejä ainakaan alkuun.

Mä oon opastanut tässä vuoden sisään useita, jotka on aloitellut valokuvausta, ja lähes tulkoon aina tulee vastaan sama kysymys: "Mitä mä seuraavaks ostaisin?" Kaikki riippuu tilanteesta. Jos et aio ensimmäisenä mennä kuvaajaan häitä keski-eurooppalaisissa linnoissa tai afrikan savannille yksityiskohtia leijonien silmistä, kannattaa laskea vaatimuksia rutkasti alaspäin.

Valokuvaaminen on paljon enemmän kuin kalusto, mutta jos jotain haluaa välttämättä hankkia, on mielestäni hyvä kokeilla eri polttovälit n. 18-300mm väliltä, jotta vähän näkee mistä oikeasti tykkää. Linssien ei kuitenkaan tarvitse tässä kohtaa olla uusimpia tai kalleimpia, koska halvemmat/vanhemmat linssit piirtävät lähes tulkoon ihan samanlaista kuvaa. Kysymys on enemmänkin erityisominaisuuksista.

Mainitsen seuraavaksi muutamia ominaisuuksia, joita kalliimmat objektiivit sisältävät. Yksi syy hankkia kalliimpi linssi, on polkea f-arvoa alaspäin. Tämä käytännössä tarkoittaa sitä että f/2.8 on valovoimaisempi kuin f/4.0 (puhutaan aukon kasvamisesti vaikka luku pienenee). Siitä on hyötyä, jos on tarve kuvata pimeämmässä tai halutaan suurempaa syväterävyyttä (tausta sumentuu voimakkaammin f-arvon laskiessa) Tää usein voidaan havaita objektiivien isommasta fyysisestä koosta. Mulla esim. hautajaisissa kuvatessa linssit on aukoltaan f/1.8 ja f1.4, jolloin saan tarkkoja kohinattomia kuvia, vaikka valon määrä olisi vähäinen.

Toinen syy hankkia tai olla hankkimatta kalliimpi linssi on sääsuojaus. Useasti kalliimmat linssit on suojattu pölyltä ja kosteudelta, jolloin ne sateen yllättäessä tai hiekkarannalla kuvatessa ei säikähdä pientä olosuhteiden muutosta. Tää on selkee asia, johon ammattilaisen täytyy kiinnittää huomiota, koska olosuhteita vaikka häiden kohdalla tai aamuöisessä metsässä ei voi aina valita.

Joissain linsseissä on myös kuvanvakaajat, jolloin pieni kameran heiluminen ei estä hyvän kuvan ottamista. Mä henkilökohtaisesti hyödyn tästä ominaisuudesta kuvatessa asuntojen julkisivuja 7 metrin mastolla. Masto on nimittäin aivan mahdonta pitää täysin vakaana, varsinkin tuulisella säällä. Tähän kaikkeen voisi vielä lisätä nykylinssien nopeammat ja hiljaisemmat tarkennusmoottorit, jolloin käyttömukavuus ammattilaiskäytössä lisääntyy. Modernit linssit on myös siksi hyviä katukuvauksessa, jos haluaa räpsiä muita häiritsemättä.

Paljonkin on tapahtunut objektiiveissa ja rungoissa, mutta loppupelissä valokuvaaminen itsessään on pysynyt suhteellisen samanlaisena vuosien ajan. Filmiajasta siirtyminen digiaikaan on varmasti ollut suurin merkittävä muutos viime vuosikymmeninä. Viimeisin merkittävä päivitys on myös peilittömät kamerat, jolloin suljinnopeudet on saatu jäätävän nopeiksi ja kamerat hiljaisiksi. Hyviä kuvia on kuitenkin otettu jo 1800-luvulla, joten vaikka tekniikka muuttuu, on sommittelun ja valon huomioiminen edelleen kaikkein tärkeintä.

Mun pointti tässä kirjoituksessa on se ettei kannata hankkia mitään kalustoa, jollei ihan oikeasti tarvitse. Jos haluat ottaa upeita luontokuvia, et tarvitse siihen 20000e kalustoa. Enemmän kyse on luonnon tuntemisesta ja kärsivällisyydestä ja pitkälti tuurista, sekä ajankäytöstä. Mitään ei tee nopealla ja valoherkällä kalustolla, jos yksikään citykani ei satu linssisi eteen.

Mun kallein linssi on mun laajakulmainen asuntokuvaukseen tarkoitettu objektiivi, johon upposi käytettynä 450e. Kameraan laitoin 550e (sekin käytettynä), jotta sain täysikokoisen kennon pimeiden asuntojen vuoksi. Kaikki muut kalustot (dronea lukuunottamatta) on sitten kaikkea 20-250e:n välistä. Mun kuvausrepun sisältö liikkuu varmaan just siinä 1500-2000e:n välissä, mutta teen tätä kuitenkin työkseni. Jos mä kuvaisin urheilua tai jotain muuta spesiaalimpaa, olisi kalustovaatimukset toiset, mutta tällä hetkellä en tarvitse enempää.

Mä pärjäsin ekat 7 vuotta kuvaajana harrastelijajärkkärillä ja sen vakiolinssillä. Muutamat eläin-kuvat otin vaimoni siskon pidemmällä putkella, mutta aika vähällä sitä selvisi. Ei ole mitään järkeä investoida tuhansia euroja aloittaessaan, koska se pahimmillaan vaan lannistaa. Kuvat eivät näytä paljon iPhonen kuvia paremmilta, jos valokuvaamisen lainalaisuuksia ei opettele ensin.

Mitä tulee valokuvien editointiin, saatetaan siellä tarkoituksella jopa "huonontaa" kuvan laatua, jotta saadaan aikaan esimerkiksi vintage-tunnelmaa. Aika muodikkaita ovat nykyään myös heilahtaneet/epätarkat kuvat, jos ja kun niiden tunnelma on oikea ja kuvan tarinan pystyy havaitsemaan. Tää on kuitenkin taidemuoto ja suurimmalle osalle kameran käyttö on ihan puhtaasti harrastus, joten jälleen kerran ei kannata panostaa liikaa ainakaan aluksi. Meidän 5v esikoinen ottaa vanhalla digipokkarilla kuvia ja rakastaa sitä. Laatuhan siinä on puhelinkameroihinkin verrattuna ihan peruna, mutta tärkein harjoitus tulee sitä kautta. Mikään kalusto ei korvaa pitkää kokemusta ja harjaantunutta silmää.

Mä muistan kohdanneeni tän saman asian harrastaessani musiikkia enemmän. Joka ikisestä tuutista syötetään tarvetta ostaa kalliimpia instrumentteja ja muuta kalustoa. Mun kitarat maksoi käytettynä 100e ja 200e. Ne on molemmat huollettu hyvin, vaihdettu jotain osia paremmiksi, jolloin ne on oikein hyviä soittimia. Mä en ikinä tuu soittamaan millään stadionilla rankkasateessa, jolloin sillä miten puu on kitaran kaulassa sahattu, olisi merkitystä.

Jokaisessa harrastuksessa on omat nettielitistinsä. Ei muka pärjää jos ei omista sitä tai tätä. Kallis ei ole aina paras, eikä halpa ole aina huono. Tää ajatus varmaan osittain juontaa myös siitä ettei koskaan ole voinut saada sitä parasta, vaan on joutunut tulemaan toimeen sillä mitä on. Se on kuitenkin riittänyt tähän asti ja olen voinut nauttia monesta asiasta rikkomatta pankkitiliäni tai joutumatta suuriin velkoihin.

Kyllähän näistä kalusto-asioista vois jutella vähintään toisen yhtä pitkän pätkän, mutta ehkä tällä kertaa jätän tämän tähän. Mä mielelläni kuulisin teiltä vaikka Instagramissa mitä kameroita te käytätte, miksi käytätte ja mikä on teidän lemppari-objektiivi. Mun lemppari on varmaan toi Canonin 85mm f/1.8, koska sen lisäksi että se on kohtuuhintainen, se piirtää tosi kaunista kuvaa ja on hyvin valovoimainen. Sillä mä oon ottanut sekä mun lemppari maisemakuvan Lappeenrannan satamasta usvaisena päivänä, että parhaimmat muotokuvani.

Ne, jotka on seuranneet mua Instagramissa, tietää että mulla on tällä hetkellä kova kiire. Enkä mä oo siitä katkera, koska oon aiheuttanut tän itselleni. Aikatauluun mahtuu juuri ja juuri ne mitä tällä hetkellä teen, joten en kaipaa enempää. Ei kannata yrittää kasvaa, jos kasvulle ei ole tilaa. Sen aika on sitten, jos olosuhteet muuttuvat ja aikaa vapautuu. Nyt odottelen kesää ja laihdutuksen loppua. Ensi viikon blogi kertoo todennäköisesti siitä. Mukavaa uutta viikkoa!

Blogi 40: Tuli paljastaa piilossa olevat puutteet

Ensimmäiset kesää muistuttavat päivät ovat saapuneet, vaikkakin vaimoni saapuu ulkoa lasten kanssa aina aivan jääkalikkana. Mulle nää kevään päivät on ihan parhaita, koska toistaiseksi pukeutumisella lämpötilaa pystyy vielä säätelemään. Muutama kesä takaperin oli kolme kuukautta kuivaa, aivan jäätävän kuuma, eikä mitään pois otettavaa, aivan tuskaa. Siihen kun lisää nopean aineenvaihdunnan, siitä johtuvan hikoilemisen ja apinamaisen karvan määrän, alkaa olla vitsit vähissä.

Onneksi nykyään 30:n ikävuoden lähestyessä en enää hikoile niin paljon ja minulla on joskus jopa kylmä. Terveelliset elämäntavat pitävät hormonaalisen tasapainon paremmassa balanssissa, jolloin erilaiset sääolosuhteet eivät ole niin vaikeita kestää. Kevättä ajatellen pidentyneet päivät helpottaa luonnollisesti myös yövuoroja, koska aurinko nousee niin aikaisin. Ensimmäistä kertaa en surrut talven poismenoa, vaan odotin kevättä.

Käytiin nyt viikonloppuna perheenä Jaalassa mökkeilemässä (lähellä Kouvolaa). Ton reissun piti alun perin olla kuvaajakollegoiden reissu, mutta liian monen poisjäännin myötä päätin muuttaa sen perhereissuksi ja saatiin onneksi vaimon serkku perheineen mukaan. Varausmaksu oli jo maksettu, joten kannatti hyödyntää mahdollisuus. Sovittiin kuitenkin syksylle uutta aikaa kuvaajien kanssa ja tällä kertaa hääsesongin ulkopuolelle, jotta mahdollisimman moni pääsee paikalle.

Reissu meni kivasti, vaikka 5:n pienen lapsen kanssa oli itse kukin aika ajoin paiseessa. Kysyin lapsilta tänään (maanantaina) aamulla mikä reissussa oli parasta. Molemmat vastasivat että metsäseikkailu ja kalliokiipeily, sekä eläinten näkeminen Kilkkilän Farmilla, joka sijaitsee Vuolenkoskella 20 minuutin matkan päässä mökiltä. Mä oon tietoisesti panostanut siihen, että oon osallistuva isä ja keskustellaan, sekä otetaan luonto osaksi meidän perheen arkea ihan toden teolla. Tuntuu, että lapset ovat rauhoittuneet tässä viimeisen puolen vuoden aikana selkeästi. Järjestään he aina nauttii eniten niistä asioista, kun ollaan tehty jotain kivaa yhdessä luonnossa.

Mä pääsin nyt kunnolla testailemaan mun DJI Flip-dronea. Harjoittelin varsinkin videon tekemistä, koska nykyisen dronen kamera tekee 4k-kuvaa, jolloin sen standardit riittää kiinteistökuvauksiin. Mä lähetin toimistolle testivideon ja odotan vielä tuomiota onko se riittävän hyvä, jotta voin tehdä myös dronevideo-tilauksia. Harjoitusta dronen ohjaaminen vielä vaatii, mutta löysin hyviä asetuksia, joiden avulla kuvaaminen on hieman helpompaa. Ainut ongelma tossa Flipissä on kova ääni, mutta muuten se on todella hyvä ja monipuolinen drone. Jos asuisin jossain meren äärellä, suosisin mielummin Mini 4 Pro:ta, koska sen tuulenkestävyys on parempi kuin Flipin, mutta muuten niiden kuvanlaatu on käytännössä identtinen.

Tän viikon psykologinen teema liittyy virheiden tekemiseen ja kritiikin vastaanottamiseen. Mä tein kotihoidon töissä yhden mokan, josta olisi voinut olla haittaa asiakkaalle, vaikka näin ei sitten lopulta onneksi käynyt. Sain tästä asiasta palautteen toiselta työntekijältä kaikkien edessä juuri ennen työvuoron loppumista, ennen vapaita, ja motivaatio siinä kohtaa oli aivan nollassa. Huomasin puolustelevani ja selitteleväni virhettäni aivan turhaan ja tilanne ei mennyt siksi ihan putkeen.

Mua ei niinkään edes harmita se virhe minkä tein, koska se oli inhimillinen ja ymmärrettävä ottaen huomioon kuinka vähän aikaa olen tehnyt tätä työtä. Enemmän otti päähän se, että palasin vanhoihin tapoihini ja aloin aivan turhaan selittelemään asioita, vaikka siihen ei ollut mitään syytä. Jälkiviisaana olisin voinut vain todeta että olet oikeassa, tyhmä virhe, jatketaan eteenpäin. Tässä vähän pohdintaa miten yritän hoitaa tilanteen jatkossa.

Ensinnäkin tää todistaa sen, että paineen alla yleensä ihminen nojautuu tuttuihin ja turvallisiin tapoihin. Mulla tää itse virhekin liittyi siihen, että oli tosi kova kiire, jolloin tuli laiminlyötyä vähemmän tärkeätä. Stressaavat konfliktitilanteet on mulle nykyään aika harvinaisia, koska oon kohtalaisen joustava ja vältän konflikteja, sekä turhia virheitä. Tää tilanne taas nosti jonkun lapsuuden toimintamallin, jolla selvisin ties mistä tilanteista kuin koira veräjästä. Se ei kuitenkaan enää hyödytä aikuisuudessa.

Mä näin jossain sketsissä ajatuksen siitä, että avioliitossa miehen kannattaa sanoa vasta kolmas asia mikä tulee mieleen. Moni sketsin kommentoija ei selvästi ole pitkässä pysyvässä parisuhteessa, koska heidän mielestään kannattaa sanoa se mitä ensimmäisenä tulee mieleen, koska silloin olet autenttinen. Sillä tavalla takaa vain vakaan sinkkuuden. Tästä inspiroituneena ajattelin kokeilla, jos seuraavan kerran vastaava tilanne tulee, selittelemisen sijaan olen hiljaa ja puhun kun olen miettinyt asiaa. Mä oon aina toiminut niin että nousen heti aseisiin, eikä siitä melkein ikinä ole ollut hyötyä. Nöyrä hiljaisuus on parempi kuin ryöppyävä virta turhia sanoja.

Mulla on myös voimakas oikeudenmukaisuuden tarve, jolloin haluaisi aina keksiä jotain puutetta kritiikin antajasta, jos palaute annetaan jotenkin epäkunnioittavasti. Tän ajatushan on siinä ettei tuntisi itseään alempiarvoiseksi. On hyvä miettiä kritiikin takana olevia syitä, eikä ilmaisua tai sanamuotoja. Se ei tietysti ole helppoa, jos on taipumusta vihastua nopeasti, mutta tätä pitää selkeästi vielä työstää itsessäni. Oon lopulta iloinen että tämäkin puute paljastui, ja näin voin ymmärtää itseäni taas paremmin. Helpoin tapa löytää neula heinäsuovasta on polttaa kasa ja etsiä neula metallinpaljastimella sen jälkeen. Stressi on kuin tuli, joka paljastaa piilevät ongelmat.

Pian aloittelen tunnin päästä alkavaa yövuoroa. Sain nyt purettua tämänkin asian sydämeltäni julkisuuteen. Mä kannustan kaikkia avoimuuteen, pohtimaan omaa sisintään ja jakamaan oivalluksiaan. Mukavampaa se on itselleenkin, kun hitaasti edistyy ja voi tulla paremmaksi ihmiseksi. Mukavaa uutta viikkoa kaikille!

Blogi 39: Aikataulu järjestykseen

En ihan ehtinyt normaaliin blogin julkaisuaikatauluun. Se että on hankala keskittyä aiheuttaa poukkoilua ja se taasen luonnostaan johtaa aikataulujen pettämiseen. Mun tähän astisen elämäni ajan oon ollut aina joko myöhässä tai sitten vaan oon yliarvioinut kyvykkyyteni pitää mahdottomista aikatauluista kiinni. Koska haluaa kokea niin paljon, eikä halua jäädä mistään paitsi, sinetöi viimeistään asioiden totaalisen leviämisen.

Tää koko blogi kantaa teemaa itsensä kehittämisestä ja aikatauluttaminen on yks viiste siitä. Isoimpana innoittajana mulle on toiminut meidän hyvät ystävät, jotka osaa tarvittaessa aikatauluttaa seuraavan kuukauden tunnin tarkkuudella ja osaavat vielä pitää siitä kiinni. Se on mun mielestä ihan käsittämätöntä.

Ihan niin hienoon suoritukseen tuskin koskaan pystyn kuin ystäväni, mutta joitain asioita oon oppinut. Mä kerron muutamasta keinosta, jotka on auttaneet mua saamaan enemmän aikaa käyttöön. Ensimmäisenä täytyy lopettaa ajan tappaminen.

Aikarosvoja meiltä ei nykyään puutu. Some ja uutiset on aika ilmeinen asia. Tähän kun vielä lisätään viihteen järkyttävä määrä ja kohdennettu mainonta juuri omiin mielenkiinnon kohteisiin, tulee helposti upotettua itsensä suohon tosi-elämästä.

Mä lähdin siitä liikkeelle, että pohdin mitä mä oikeasti TARVITSEN ja mihin haluan panostaa elämässäni. Mulla oli aika monta suoratoistopalvelun tilausta ja karsin ne yksi kerrallaan pois. Pohdin myös mitä harrastuksia haluan säilyttää, ja mitkä tukevat perheen yhteisiä tavoitteita, sekä oikeasti kohentavat henkistä hyvinvointiani. Tän seurauksena sellaiset harrastuksia kuten kalastaminen ja frisbeegolf jäivät vähemmälle.

Sen lisäksi että karsin aikarosvot elämästäni, piti tehdä muutakin. Nykyisin mun kalenteri on aika täynnä erilaisia merkintöjä, jotka tarkistan aina edellisenä iltana. Tätäkin tarkistusta varten mulla on klo 18 muistutus joka päivä, että muistan tehdä ne. Mulla on myös sunnuntai-illalle muistutus siitä että tarkastan tulevan viikon aikataulun ja kertaan sen lävitse vaimoni kanssa. Jollekin tää voi kuulostaa ihan hullulta, mutta mun keskittymiskyky on tasoa apina, joka hakkaa lautasia yhteen Homer-Simpsonin päässä. Ilman näitä muistutuksia en muistaisi yhtään mitään, koska elän niin hetkessä.

Hetkessä elämisen ja tarkan aikatauluttamisen voi kyllä yhdistää, mutta siihen totuttelu vie aikaa. On kivaa olla spontaani, mutta sille täytyy ajoittaa omat aikaikkunat. Näin ei tarvitse joutua täysin aikaraamien orjaksi. Mä myös nykyään osaan paremmin laskea arvioita kestoista. Esimerkiksi tunnin spontaani saunareissu kaverin kanssa vaatii todellisuudessa keskimäärin 3 tuntia, kun ottaa huomioon siirtymät ja lapsista johtuvat muutokset.

Mä oon laittanut kalenteriin myös sellaisia hassuja asioita kuin: "kerro perheelle että rakastat heitä" tai "mietiskele syvällisesti". Nää muistutukset auttaa mua pysähtymään ja muistamaan tärkeimmät asiat, vaikka oiskin tosi kiire päivä. Tätä kirjottamista edeltävä päivä oli esimerkiksi sellainen, että olin ensin klo 21-7 yötöissä, nukuin n. 4 tuntia ja sen jälkeen tein 6 tuntia kuvaushommia. Tämän jälkeen menin pariksi tunniksi kotiin ja jatkoin taas yövuoroon.

Onneksi jokainen päivä ei ole niin tiukka kuin tämä edellinen, mutta noinakin päivinä olen saanut hoidettua tärkeimmät asiat ja tunnen myös siksi suurempaa levollisuutta ja onnistumisen tunnetta.

Mä sain sit kuitenkin tehtyä ihan kohtalaisen pitkän blogin. Jos joku muu kärsii samoista haasteista kuin minä, niin toivon että näistä ajatuksista on apua. Suurempaa iloa saa siitä että antaa toisille ja kuulee miten omat ponnistelut tukee myös heidän jaksamistaan. Eletään kuormittavia aikoja ja siksi vertaistuki on tärkeää. Mukavaa uutta viikkoa kaikille!

Blogi 38: Sanattomien viestien asiantuntija

Mua on pitkään kiehtonut elekieli ja sanaton kommunikointi. Mistä se johtuu että puoliso ymmärtää jo puolesta sanasta tai ilmeestä, mitä toinen on asiasta mieltä? Se johtuu siitä, että tuntee puolisonsa sanattomat viestit. Mä kerron teille nyt hieman siitä, miks sanattomien viestien ymmärtäminen on tärkeää, mitä hyötyä siitä on arjessa ja työelämässä, sekä kuinka siinä voi kehittyä. Aluksi hieman historiaa mistä tää kiinnostus lähti.

Mä olin jotain teini-ikäinen, kun ensimmäinen kausi Mentalistista tuli televisiosta. Mun mielestä se oli silloin ihan paras sarja. En mene sarjan yksityiskohtiin, enkä niinkään välitä edes juonesta, mutta kiinnostavaa siinä oli, että fiktiivinen päähenkilö osasi lukea ihmisiä todella tarkasti. Käytännössä hän tiesi kehonkielestä, puhuiko henkilö totta vai valhetta. No, tää sarja oli varmasti yhtenä syynä siihen, miksi kehonkielen tulkitseminen nousi suuren yleisön tietoisuuteen. Uskon, että sarjan inspiraationa toimi ihan tosielämän henkilöt, jotka toimivat neuvottelijoina esimerkiksi terroristien kanssa FBI:ssa ja CIA:ssa.

Faktaa on kuitenkin se, ettei kukaan pysty täsmällisesti tulkitsemaan puhuuko joku totta tai valhetta. Kyse on enemmänkin psykologisesta mukavuudesta tai epämukavuudesta. Monille on varmaan tuttua, että kiusaantunut ihminen saattaa raapia niskaansa, pälyilee hieman sivulleen tai naputtaa hermostuneena kädellä reiteensä. Jos todella tarkasti miettii, me kaikki voidaan löytää ainakin itsestämme toistuvat stressin merkit, tai vastaavasti miksei ilon merkitkin.

Miksi näiden asioiden ymmärtäminen sitten on niin tärkeää? Kaikki varmaan tietää jostain sen yhden ihmisen, jolla “ei ole pelisilmää”. Todennäköisesti hän ei aisti sitä, että toisilla on kiire ja puhua pälpättää kuin Runeberg. Vaihtoehtoisesti hän kyselee iloisena kuulumisia vaikka toisesta selvästi aistii, että hän on surullinen. Kukaan ei tee näissä tilanteissa sinäänsä mitään väärää, mutta sanattomien viestien tulkitsematta jättäminen aiheuttaa paljon kiusallisia tilanteita. Tahditon ihminen tulkitaan helposti myös itsekkääksi ja piittaamattomaksi taakaksi muille, joten sillä on selvästi merkitystä miten elekieltä tulkitsee.

Mä oon henkilökohtaisesti tehnyt varsinkin teini-vuosina paljon virhearvioita ja muistan monia tilanteita edelleen. En myöskään ollut kovin pidetty monissa yhteyksissä, koska lauoin mielipiteitäni suorasukaisesti ilman tilannetajua. Kun ymmärsin tän asian, aloin aikanaan työstämään sitä, ja siksi nykyisin elämäni on suhteellisen helppoa sosiaalisissa tilanteissa. Somea ja viestejä en vieläkään osaa aina käyttää ymmärrettävästi, mutta siinäkin edistytään pikkuhiljaa.

Miten sanattomassa viestinnässä voi sitten kehittyä? Ensimmäinen askel on siirtyä taka-alalle ja ryhtyä puhumisen ja kaiken keskellä olemisen sijaan tarkkailemaan. Sen sijaan, että ryntää tilanteisiin suin päin ilman mitään suurempaa ajatusta, voi olla hyvä tehdä ennakkotarkastus ympäristöstä, vallitsevista olosuhteista ja varsinkin ihmissuhteissa tehdä pika-analyysejä toisen habituksesta. Tutkimusten mukaan ihmisen intuitio tekee päätelmät 3:ssa MILLISEKUNNISSA toisesta ihmisestä, joten ongelma ei ole meidän sisäisessä rakenteessamme. Intuitio pitää myös tutkimusten mukaan paikkaansa 70-80% tapauksista, joten se on kohtalaisen luotettava työkalu.

Vaikka kaikkia ilmeitä ja eleitä ei tunnistaisikaan, yleensä toisesta ihmisestä tulee “sellainen fiilis” hyvin nopeasti. Se johtuu siitä, että meidän aivot tulkitsee sitä mitä me nähdään ja yhdistetään käytösmalleja toisiinsa sen perusteella mitä me ollaan aikaisemmin koettu ja havaittu. Jos intuitio käskee siirtymään kadun toiselle puolelle, kun edessä on nuorisojoukkio, kannattaa se useimmiten tehdä. Moni on ollut liian uhkarohkea ja tullut jopa pahoinpidellyksi tai ryöstetyksi, kun ei ole luottanut intuitioonsa vastaavissa tilanteissa.

Kuten totesin, tarkkailu ja suun sulkeminen on ensimmäinen avain parempiin päätelmiin. Seuraava askel on esittää toteamusten sijaan kysymyksiä, joko itselleen tai vastapuolelle. Se miten ihmiset reagoi kysymyksiin, kertoo heistä paljon. Sellaiset “miten menee?”-kysymykset on helppo ohittaa “ihan hyvin”-kommentilla, joten itsestäänselvyyksiä kannattaa välttää. Jos puhutaan säästä, voi olla parempi kysyä tykkäätkö lämpimistä keleistä kuin vain todeta että ompa hieno sää. Vaikka viittasinkin nyt sanallisiin viesteihin, niiden jälkeen alkaa sanaton tulkinta.

Keskustelun edetessä voi tarkkailla itsevarmuuden merkkejä. Niitä ovat esimerkiksi suora katseyhteys, lyhyt fyysinen etäisyys, isot avokäsin tehdyt eleet, sekä leveä ja vakaa asento. Vastavuoroisesti jos ihminen heittäytyy “hiirulaiseksi”, pälyilee puhelinta, kelloaan tai toisaalle ja jalat ovat tiukasti yhdessä, sekä hän pitää suurempaa omaa tilaa, ovat ne selviä merkkeä epävarmuudesta ja epämukavuudesta. Se mistä tää epävarmuus johtuu on usein mysteeri, mutta taitava tarkkailija ymmärtää tässä kohtaa muuttaa keskustelun suuntaan tai pyrkii lisäämään vastapuolen psykologista mukavuutta.

Psykologien ja terapeuttien tuolit on harvoin vastatusten asiakkaan kanssa, ja se johtuu juuri tästä psykologisen mukavuuden lisäämisestä. Ahdistunut ihminen kaipaa poikkeuksellisen paljon tilaa hengittää, joten pieni tuolien asettelu helpottaa huomattavasti. Rauhallinen värimaailma, matala puheääni ja empaattinen reagointi toisen tunteisiin tekee tilanteen entistä levollisemmaksi. Jos toisesta aistii epämukavuutta, kannattaa pohtia mitä itse haluaisi, jos tilanteessa olisi vaikea olla. Erilaisia asioita kannattaa kokeilla, koska näitä tilanteita tulee vastaan meille monille lähes joka päivä. Harjoittelemisen voi aloittaa kaupan kassatädistä,

Jos tää aihe kiinnostaa enemmän, suosittelen vahvasti Joe Navarron haastatteluja, joka on FBI:n entinen agentti. Hän on myös kirjoittanut monta kirjaa aiheesta ja toimii konsulttina sekä neuvottelijana isoille yrityksille ja on kehonkielen asiantuntija. Nää opit on helpottaneet elämääni tosi paljon. Uuteen työpaikkaan oli todella helppo mennä, kun pystyin nopeasti aistimaan tunnelman ja tekemään tarkempia havaintoja. Tällä hetkellä koen jo löytäneeni hyvin paikkani työyhteisössä ja oon saanut monien kanssa kivoja, syvällisiäkin keskusteluja.

Oli kiva myös kuulla, että asuntovälittäjät on tykänneet minusta ja halusivat että voisivat käyttää minua jälleen drone-kuvauksissa. Sen takia mä hankin vähän ajateltua aikaisemmin DJI:n Flipin, joka osoittautui testilennolla todella miellyttäväksi. Mä rakastan tota näytöllistä ohjainta, joka nopeuttaa yhdistämistä ja pitää yhteydet vakaina. Edellinen drone putosi juuri yhteysongelmien vuoksi. Tänä kesänä tuun varmasti hyödyntämään Filippiä (vaimoni nimesi) muutenkin kuin vain töissä. Meillä on muutamia perhelomia tiedossa ja niissä ilmakuvan hyödyntäminen on varmasti hauska muisto lapsillekin.

Palatakseni takaisin aiheeseen, on nykyään tosi helppoa tavata uusia ihmisiä, kun osaa tulkita tilanteita paremmin, oli ne sitten uusia yhteyksiä kuvaustöissä tai sitten kotihoidon puolella. Toisaalta, koska oon mennyt tosi paljon epämukavuusalueelle toistuvasti viimeisen vuoden aikana, moni uusi asia ei enää aiheuta samanlaista stressiä. On kovin mielenkiintoista, miten ihminen voi kehittyä niin monella osa-alueella. On mielestäni sääli, jos joku tuhlaa elämänsä vain selaten TikTokkia ja katsellen Netflixiä. Mä oon aikanaan pelannut tuhansia tunteja videopelejä ja mitä niistä on jäänyt käteen? Huono alaselkä ja ehkä keskivertoa parempi sorminäppäryys joissain asioissa.

Luonnollisesti me kaikki tehdään ajoittain vääriä tulkintoja, sekä epäonnistutaan ihan yleisestikin. Sitähän mikään oppiminen ja itsensä kehittäminen ei poista. Aktiivisuus voi kuitenkin lisätä elämän mielekkyyttä, tuo sille tarkoituksellisuutta ja voi saada enemmän iloa antamisesta, koska voi olla kaikenlaisille ihmisille huomaavainen ja kunnioittava. Se on fakta, ettei kukaan tiedä herääkö seuraavana päivänä, joten ei ole aikaa laiskotella ja antaa vain elämän valua sormien läpi tarkoituksettomaan tyhjyyteen. Deeppiä uutta viikkoa kaikille!

Blogi 37: Lomalla viimeinkin

Tämmöinen 3:n lapsen perhe lomalla on jossain mielessä jopa stressaavampaa kuin normaalin arjen pyörittäminen. Lapset rakastaa rutiineja, ja sekä lapset, että rutiinit menee rikki, kun lähtee isommalla porukalla johonkin. Mun mielestä ois kuitenkin epäreilua toisia sukulaisia kohtaan, että vaadittais toisia menemään meidän rytmien mukaan. Mä en millään jaksa olla kokoajan vaan kotona, vaikka se ois kaikista helpointa. Lasten pitää oppia myös joustamaan ja näkemään muutakin kuin vain oman kodin seinät.

Ollaan vaimon sukulaisten luona täällä Pohjois-Karjalassa, aika lähellä Kolia. Appivanhempani on rakentaneet vanhaan navettaan yhden lisämakuuhuoneen, joka on vielä hieman keskeneräinen, mutta sellainen että siellä voi jo nukkua. Ostin tytöille eläinteemaiset makuupussit ja menin heidän kanssaan sinne nukkumaan. Ajattelin että haluan näin kevyesti alkaa esittelemään luonnossa nukkumista. Mun haaveena on, että jossain kohtaa päästään telttailemaan perheenä. Luonnon läheisyyden opettaminen lapsille on mielestäni todella tärkeää.

Muutenkin kun olen seurannut näitä 3- ja 5-vuotiasta, heidän kiinnostuksen kohteensa ovat eläimet ja luonto sekä erilaiset askartelut ja piirtäminen. Ilman päivittäistä ulkoilua he repivät pelihousunsa ja kiukuttelevat, sekä nukkuvat huonosti. Vanhin tyttömme on omaksunut myös valokuvaamisen ja ottaa pokkarilla tosi kivoja kuvia. Lapset ei tarvitse mitään kummallista. Puhuttiin vaimon sukulaisten kanssa mahlan juomisesta ja pajun imeskelemisestä, jota monet lapset ovat tehneet aikana, jolloin leikittiin ulkona. Mä inhoan tätä tekniikan kehityksen suuntausta ja luonnosta irtaantumista.

Mä tykkäsin lapsena seurata Discovery Channellilta Bear Gryllsin selviytymisjuttuja, sekä Beringinmeren ravustamista. Haaveilin joskus myös lähteväni vuorille erakoksi pois tästä kaikesta hulinasta. Ehkä pahin extreme-ajattelu on alkanut taittumaan, mutta silti luonnonmukaisuus on lähellä sydäntäni. Meidän yhteisenä haaveena on käydä Norjassa jossain kohtaa yhdessä perheenä. Tässä kohtaa lapset on vielä liian pieniä niin pitkälle matkalle, mutta sitä ennen voi kasvattaa ja valmistaa heitä siihen.

Tytön eskariin ja kouluun meneminen alkaa hieman hirvittämään. Monet lapset on niin tekniikan kyllästämiä, täysin kärsimättömiä tai suorastaan agressiivisia. Toisiin ei voi vaikuttaa, joten täytyy vaan yrittää opettaa omille lapsille hyviä tapoja, jottei he joudu näiden kiusaajien uhriksi tai ainakin oppii luomaan kaverisuhteita suojamuurin rakentamiseksi. Toisaalta hyvät ja läheiset välit vanhempiin on avainasemassa, kun lapsi haluaa selviytyä koulumaailman haasteista. Yhteiset luontohetket avaa varmasti hyviä tilanteita avautumiselle ja keskustelulle.

Vanhempien puhelinaddiktio on kyllä kamala tapa aiheuttaa kuilu vanhempien ja lasten välille. Tosi monesti näkee jossain leikkipuistossa, kun lapsi tulee näyttämään jotain ja vanhempi vain mumisee jotain vastaukseksi, koska täytyy selata viimeisimmät Instagram-päivitykset. Tietysti oon itsekin syyllistynyt tähän, mutta sen takia siihen täytyy keskittyä. Oon havainnut hyväksi suunnitella päivän kulun ja aikatauluttaa someaika erikseen, jottei siihen hairahdu ihan huomaamattaan. Tän vuoden loppuun mennessä mulla on tavoitteena olla vapaa turhasta puhelimen käytöstä.

Tänään (maanantaina) tuli tehtyä kaikenlaista mukavaa ja rentouttavaa. Pari tuntia paiskin puuhommia, lämmittelin paljua ja illalla saunottiin. Siinä pöllien kanssa ähistessä tuli vaan mieleen ettei entisajan ihmiset ehtineet murehtimaan mitään, kun kokoajan oli jotain tärkeää tekemistä. Mä todellakin oon iloinen siitä ettei tarvitse enää jonottaa pankkiin laskujen maksuun tai jonotella virastoissa odottaen oman asian käsittelyä. Ei kannata ihan askeettiseksi heittäytyä. Se on nyt oikeastaan enää vain itsestä kiinni kuinka paljon haluaa käyttää käsityökaluja akkukoneiden sijaan. Jos mun ois PAKKO tehdä talven puut, saattaisin hankkia moottorisahan ja pilkekoneen. Kirveshommat on erikseen oma nautintonsa.

Onhan tää “lomailu” yhtä aikatauluttamista. Kokoajan pitää analysoida milloin lapset syö ja nukkuu vai nukkuuko päiväunia ensinkään. Sen lisäksi on jatkuvaa vaipan vaihtoa, sitä ruoanlaittoa ja lasten vahtimista ettei ne nirhaa itseään johonkin maalaistalon työkaluun. Ehkä se aika tulee sitten 10 vuoden kuluttua, kun voi vaan ottaa rennosti sohvalla edes puoli tuntia. Sitä ennen täytyy kantaa vastuut. Tsemppiä kaikille uuteen viikkoon!

Blogi 36: Seesteinen kevät

Mä aloitin viime yönä kirjoittelemaan tauolla puhelimen muistioon blogin hahmotelmaa siitä kuinka mulla on ollut aikaa niin paljon. Nyt kävi kuitenkin niin että työvuoro olikin sen verran kiireinen etten ehtinyt puhelimeen enempää koskea ja blogi jäi kirjoittamatta. Joka tapauksessa ennen eilistä on kyllä ollut ihan mukavasti aikaa ja oon saanut levätä. Täällä Lappeenrannassa kauppatorilla pidetään isoa näyttöä, jonka kautta kaikki loput SaiPa-pelit näytetään ja käytiin eilen lasten kanssa katsomassa. Vaikka voin myöntää etten kannata paikallista tai muutakaan joukkuetta, tykkään kuitenkin jos altavastaaja pääsee niskan päälle. Nuo tarinat ovat paljon kiinnostavampia. Urheilun seuraaminen on joka tapauksessa viihdyttävää.

Mä oon saanut tosi kivaa palautetta Mirjamin kanssa tehdystä podcastista. Mä sanoisin että 90% on kuitenkin vieraan ansiota, kun ajatellaan sitä jaksaako jotain podcastia kuunnella. Mirjamin vastaukset oli niin timanttisia, että se teki tuosta jaksosta hyvän. Toki hyvien kysymysten esittäminenkin on tärkeää, mutta tärkeämpää mun mielestä on vaan luoda hyvää tunnelmaa ja rentoutunutta ilmapiiriä, jotta kuulijan on myös helppo päästä mukaan. Jos tunnelma on hyvä, voi puhua vaikka koirankakkapusseista ja niiden käyttämättä jättämisestä lasten leikkipaikkojen lähellä. Mikä vaan aihe voi olla kiinnostava kun aitouden ja vilpittömyyden aistii, eikä se tarvitse mitään erikoisia kysymyksiä.

Tähän perustuu myös trendikkääksi nousseet keskustelupakat. Vaimoni omistaa yhden sellaisen. Ne sisältää kysymyksiä, joiden tarkoitus on aloittaa keskustelu. Mä askartelin toissapäiväistä ystävien vierailua varten oman vastaavan pakan, joka sopii paremmin meille. Varmaan kaikkia ihmisiä vitsaa keskustelemisen vaikeus koronan jälkeen, joten joku hyvä puheenaihe pohjalle voi auttaa alkuun. Näin kieltämättä kävikin, koska opin paljon uutta ihmisistä, jotka olen tuntenut jo useamman vuoden.

Tällä hetkellä taloudellinen tilanteeni on turvattu, joten en jaksa panostaa enempää markkinointiin. Kyselyitä erinäisistä kuvauksistakin ropisee ihan tasaisesti. Tämän jatkuvan mainostamisen sijaan vapaahetkinä, oon yrittänyt keksiä keitä kaikkia kutsuisi kylään, mitä tehtäisiin yhdessä jne. Nyt on aika sosiaalistua ja kaivautua tästä kuopasta pois, johon olin itseni kaivanut. Mieliala on kohonnut silmissä näiden sosiaalisten kontaktien myötä, sekä lapset simahtaa kuin saunalyhdyt aktiivisen päivän jälkeen ja nukkuu sikeät unet.

Mä juttelin muutaman läheisen ystäväni kanssa vähän edellisen blogin jälkeen asioiden priorisoinnista. Joskus se että me keskitytään johonkin asiaan jonkun aikaa (samalla laiminlyöden toisia), on ihan paikallaan, jotta asiat saadaan hoidettua ja pääsee taas eteenpäin. Se on vaikeaa, mutta jossain kohtaa täytyy myös osata lopettaa ja tiedostaa mikä riittää. Ehkä se on kevät, ehkä se on mania, ehkä se on “parantuminen”, mutta nyt on sellainen olo että kaikki onnistuu ja olen päässyt siihen pisteeseen mikä riittää.

Ainut huono puoli tässä eeppisessä hyvänolon tunteessa on alttius käyttää rahaa. Mulla katoaa näissä hetkissä aina kontrolli siitä kuinka paljon oon valmis käyttämään johonkin rientoihin. Onneksi Mirjamin mainostama “profit-first”-menetelmä auttaa siinä että on jakanut jo ihan kirjaimellisesti eri tileille asioita, jolloin ainakin elämän välttämättömyyden on turvattu ja pari eri säästötiliä eri kohteille tulee myös ruokittua. Täytyy yrittää muistaa tärkeimmät asiat vaikka ois kuinka hyvä fiilis heitellä seteleitä.

Kevät on mulla sekä ilo että suru. Suru siksi että harraste-jääkiekko jää kesätauolle ja yövuorojen jälkeen nukkuminen on hankalampaa valon määrän vuoksi. Toisaalta on energisempi ja itse yövuorot eivät ole niin synkkiä ja harmaita. Valo itsessään piristää sekä mieltä että kuvaustilauksia. Vähän yli 3 viikon päästä ois tarkoitus lähteä taas kaveriporukalla kuvailemaan, tällä kertaa Repovedelle. Rakastan syödä makkaraa, joten nuotiopaikat odottaa.

En nyt jaksa pidempää blogia tehdä, koska tämä on jo muutenkin myöhässä ja pitäisi vielä nukkua hieman ennen seuraavaa yövuoroa. Aika tiukka on taas tämäkin viikko, mutta onneksi viikonloppuna päästään 5 pv reissuun tapaamaan vaimon sukulaisia pitkästä aikaa. Sitä iloa kun matkustaa lasten kanssa 4-8 tuntia, riippuen kiukun määrästä. Nautitaanhan lämmöstä ja keväästä!

Blogi 35: Riippuvuuden hallitseminen nykyään

Sain vauhtia laihduttamiseen ilmeisesti töistä kantamastani vatsataudista. Eipä ole paljon ruoka maistunut viime yön jälkeen. Onneksi noro on ainakin omalla kohdalla aina nopea tauti, joten pääsen nopeasti jatkamaan elämää. Sanoinkin ystävälleni että otan tämän taudin milloin vain flunssan sijaan, koska flunssa estää urheilemisen moneksi viikoksi. Ilman kunnon liikuntaa tulen hulluksi. Tänään pääsin jo pienelle lenkille, joten palautumisaikaa ei vaadittu.

Moni lukija varmaan tietääkin että yritän tällä hetkellä pudottaa painoa n. 10 kilon verran 1. kesäkuuta mennessä. Täytyy myöntää että se on ollut vaikeampaa kuin aluksi luulin. Mä oon treenannut taas suhteellisen säännöllisesti lihaskuntoa parin vuoden ajan, eikä olisi kiva menettää tuota lihasta jonkun överidieetin myötä. Palataan vähän ajassa taaksepäin ja juurisyihin muutosten takana.

Senkin asian moni tietää että oon kärsinyt riippuvuudesta aikaisemmin. Niillä on usein taipumusta vain siirtyä johonkin toiseen lievempään asiaan. Esimerkiksi alkoholisti saattaa jäädä koukkuun energiajuomaan tai kahviin, kun narkomaani taas saattaa koukuttua juoksemiseen ja vetää ihan Forest Gumppina kilometritolkulla. Mulla se siirtyi ensin frisbeegolffiin ja vietin aikaa radalla aivan tolkuttomia aikoja.

Riippuvaisen dopamiinikeskus on sekaisin. Ois hienoa tietää voiko sitä jotenkin korjata, mutta toistaiseksi en ole siinä onnistunut. Käytännössä mä addiktoidun lähes kaikkeen mitä alan tekemään ja moni muu asia sumenee ja tuntuu turhalta, koska ajatukset pyörivät vain yhden asian ympärillä. Tässä muutamia apukeinoja, joita oon kuitenkin löytänyt hillitäkseni oireilua. Ne ehkä kuulostaa itsestään selviltä, mutta kerron asian omasta näkökulmastani.

Säännöllinen liikunta on aivan välttämätöntä, jos haluaa pitää hormonitasapainon kohdallaan. Ihan se että siirtyy kävellen/pyörällä jonkun kulkuneuvon sijaan tekee ihmeitä. Se on ihan hullua, miten ihmisestä tulee niin laiska, kun mukavuuksia lisätään elämään. Se että kaikki asiat hoituu nykyään niin nopeasti, johtaa helposti kärsimättömyyteen ja passivoitumiseen. Oon huomannut että vähän käyttämällä aikaa ehtii mieli lepäämään ja voi nautiskella mietiskelyn suurenmoisesta lahjasta.

Jos on oikein huono päivä, siihen tepsii raskaampi liikunta. Joskus oon vaan sanonut vaimolleni että nyt mä lähden juoksulenkille kun keittää liikaa. Hetken päästä pohkeet kramppaa, hengitys sakkaa, veri maistuu suussa, eikä ollenkaan muista enää sitä miksi alkoi kiukuttamaan. Sen jälkeen on kiva palata kotiin jäähtyneenä. Tästä on helppo luoda yhteys riippuvuuksiin. Monihan polttaa savukkeen juuri silloin kun alkaa ahdistamaan.

Liikunta ei kuitenkaan itsestään oo mulla riittänyt. Mä harrastin aikaisemmin myös tunnesyömistä ja pahaa oloa tuli ruokittua roskaruoalla. Tähän päälle vielä napostelut niin ateriakertoja saattoi tulla vuorokauteen 10-15 kappaletta. Verensokeri sahasi niin tolkuttomasti, että olin jatkuvasti kiukkuinen ja väsynyt. Väsymys on myös varma portti väärään toimintaan, joten sitäkin lähdin taklaamaan.

Vaimoni huomasi että minulla tuli hengityskatkoksia aikaisemmin kun painoin enemmän. Uniapnea-oireet oireet pakottivat tekemään selkeän muutoksen ja niiden loputtua väsymykseni helpotti huomattavasti. Vaikka nukuin paremmin, päivän romahdukset pakottivat silti usein päiväunille ja tuntui että minulla oli jatkuvaa aivosumua. Tästä pääsen löytämääni ruokavalioon.

Monille pätkäpaasto-tekniikka on varmasti tullut tutuksi. Painotan tässä kohtaa että mikä tahansa terveellinen ruokavalio toimii, enkä noudata paastoilua enää. Aluksi äärimmäisyyksiin meneminen auttoi minua kuitenkin korjaamaan tuon hallitsemattoman verensokerin vaihtelun ja pääsin päiväväsymyksestäni eroon. Söin pahimmillaan vain kerran päivässä ja muuten join vain nesteitä. Tein myös fyysistä työtä rappusiivoojana, joten siinä oli aika hurja meininki.

Nykyään olen oppinut että varsinkin lihasmassan kasvattamiseen tai ylläpitämiseen tarvitaan ihan kohtuullisesti proteiinia. En ala tässä sanomaan lukuja, koska tutkijat ovat asiasta eri mieltä. Siitä kuitenkin tutkijat ovat samaa mieltä että ne tulisi jakaa tasaisiin annoksiin päivän aikana niiden imeytymisen vuoksi. Tää ei oikein sovi yhteen sen kanssa että syö vain kerran päivässä, joten päätin muuttaa sitä.

Hampaat asettaa meille tietyn rajansa, koska ainakin hammaslääkärien mukaan hampaat kestää noin 5-6 happohyökkäystä vuorokaudessa. Se asettaa siis tietyn biologisen rajapyykin sille, missä se todellinen oikea tapa syödä on. Mä uskon että ihmiskroppa on jatkuvasti mukautuva ja toimii oikein, kunhan asiat pidetään kohtuullisena. En enää usko että on oikeaa ruokavaliota tai dieettiä, mitä noudattamalla saa täydellisen terveyden.

Syy miksi sanoin alussa että tää on ollut vaikeampaa kuin aikaisemmin johtuu todennäköisesti tasapainoisemmasta ajattelustani. Ankara laihduttaminen vaatii itsekuria ja jatkuvaa kieltäytymistä, joka on loppujen lopuksi tosi rankkaa. Tässä kohtaa pikkulapsiperhearkea ei millään jaksaisi mitään ylimääräistä taakkaa ja haluaisin vain syödä jäätelöä vaimoni kanssa iltaisin kun lapset menevät nukkumaan. Mulla on tähän kidutukseen kuitenkin syyni.

Vaikka on tärkeää tehdä asioita itsensä vuoksi, antaa huimaa lisämotivaatiota se että opettaa samalla toisia. Omalla käytöksellään ja toiminnallaan opettaa omia lapsia kaikkein eniten. Mä haluan näyttää mun toiminnalla hyvää esimerkkiä mun lapsille ja vältellä äärimmäisyyksiä, mutta opettaa silti järkevää itsekuria. Tähän liittyy ehkä eniten seuraava apukeino, jota ollaan alettu viemään uutena asiana eteenpäin.

Mä kirjoitin joku viikko takaperin näkemyksestäni sosiaalisesta mediasta. Me keskusteltiin vaimoni kanssa asioista, joissa voitais puolisoina edistyä, ja todettiin että puhelimen käyttö on selkeä edistymisaskel. Painotetaan tässä nyt sitä, että ongelma on enemmän minun kuin hänen. Puhelimen jatkuva esillä olo antaa lapsillekin sen viestin etteivät he ole niin tärkeitä, ja on selvää mihin se tulee johtamaan. Pienet ovat hyvin kiinnostuneita laitteista pienestä pitäen, joten tässä kohtaa viimeistään täytyy ottaa itseään niskasta kiinni.

Mulla on vintillä sellainen linnunpöntön näköinen laatikko, jonka ajattelin laittaa eteiseen puhelinlaatikoksi. Kun tullaan kotiin, sinne sujautetaan puhelin, jolloin koti on “No-Phone-Zone”. Jos ihmisellä on kiireistä asiaa, hän todennäköisesti soittaa ja sen kuulee. Puhelimen poistuminen näköpiiristä auttaa varmasti viimeistään pysymään siitä erossa. Mä haluisin ottaa myös vieraiden puhelimet pois, mutta ehkä siihen en kuitenkaan rupea. Ei mennä niihin kuuluisiin äärimmäisyyksiin.

Jos siis hieman tiivistän näitä asioita. Säännöllinen liikkuminen, väsymyksen kontrollointi unen laadun ja ravinnon avulla sekä itse riippuvuuksien välttäminen. Tässä tapauksessa nopean dopamiinin metsästäminen puhelimen selaamisen avulla. Näillä oon päässyt jo aika pitkälle ja uskon että somen välttely tekee hyvää. Ne muutamat päivät joita oon pitänyt taukoa, on osoittaneet sen toimivaksi.

Jälleen kerran en puhunut kuvaamisesta mitään, mutta se ei ole tän blogin tarkoituskaan. Jälleen sain koottua ajatuksia “paperille”, jotta ne selkeytyvät paremmin myös omassa mielessä. Jokainen viikko on auttanut jatkamaan työstämistä tehokkaammin ja näen edessäni valoisamman tulevaisuuden. Mä en kovin usein sano olevani onnellinen, mutta tällä hetkellä taidan olla. Tää blogin aloittaminen oli todella hyvä päätös. Mukavaa viikkoa sinulle!

Blogi 34: Taakka pois harteilta

Ai kamala, tästä blogista meinas tulla aivan erilainen. Mulla oli sunnuntaina tosi huono päivä, ja kirjoitin alkuyön tunteina angstisen sepostuksen siitä, miten oon vaan iloinen että se on ohi. Sain viimein podcastin julkaistua. Onhan se turhauttavaa kun ei saa asioita aikaiseksi, mutta sitähän tää elämä joskus on. Paineet kasvaa varsinkin, jos kyse ei ole vain minusta, vaan sitä jotain asiaa saattaa odottaa muutama muukin henkilö. Mutta avaan vähän syitä mun huonoon oloon.

Isojen merkkipaalujen jälkeen tulee usein sellainen “Mitä nyt?”-olo. Tästä piirteestä ei kaikki kärsi, mutta me ollaan vaimon kanssa sellaisia projekti-ihmisiä, että jotain täytyy kokoajan kehittää, muuten alkaa ahdistamaan. Aikuisuus on onneksi tuonut hieman tasapainoa meille molemmille, ettei oteta enää liian monta projektia kerralla.

Stressin loppuminen aiheuttaa mulle lähes aina ihan fyysisen/henkisen pahan olon. Vatsa menee sekaisin, saan usein migreenin ja mulla on jonkun aikaa tosi paha olla. Mä oon ollut sellainen lapsesta lähtien. Sain jotain 5-6 vuotiaana vakavan sairaskohtauksen sen jälkeen kun mun saman ikäinen paras kaverini kuoli krooniseen sairauteen. Ei sitä tietenkään ymmärtänyt, mutta jostain syystä elin niin tunteella, että sairastuin itsekin. Ton tilanteen jälkeen mitään vastaavaa kohtausta ei ole ollut, joten oon tullut siihen tulokseen että toi kohtaus johtui tosta kamalasta tapahtumasta.

Oon pohtinut millaista tasapainoa lääkitys vois antaa. Kääntöpuolena lääkitsemiseen on myös suurten ilojen kokemisen heikkeneminen. Kaikissa lääkkeissä on aina kääntöpuolensa ja haittavaikutuksensa. Se on sitten siitä pitkälti kiinni, mitkä haittavaikutukset tuntuvat vähiten ikäviltä. Voihan se olla että saatan kokeillakin jossain kohtaa, mulla tällä hetkellä koitan vielä selvitä normaalin elämän hallinnan keinoin.

Keskittymishäiriö on siinä mielessä vähän hankala määritellä edes sairaudeksi, koska se on jossain mielessä ollut lapsuuden selviytymiskeino. Et näe toistuvasti ulospääsyä vaikeista tilanteista, joten aivot keksivät jotain harhauttavaa tilalle. Aikuiselle se ei kuitenkaan enää toimi tai ainakaan auta kun on paljon “tylsiä” asioita tehtävänä ilman intohimoa. Näihin tylsiin asioihin kuuluu mm. raha-asiat.

Mä toivon että nää uudet työkuviot alkaa nyt toimimaan toiveiden mukaan, eikä tarvitsisi enää kantaa jatkuvaa huolta toimeentulosta. Me puhuttiin Mirjamin kanssa podcastissa talouden hallinnasta yrittäjänä ja sain taas hienoja täkyjä omaankin toimintaan. Mä aina ihmettelin miksei koulussa puhuta yhtään mitään raha-asioista. Suurin osa varsinkin peruskoulusta keskittyy yleissivistykseen, joka on ainakin joiltain osin yhtä tarpeellista kuin nenäkarvan-kiharrin.

Hyvällä talouskasvatuksella oisin mahdollisesti välttänyt monien tuhansien eurojen opintolainat, oppinut säästämään ja tekemään pitkäjänteisempiä ratkaisuja. Tunnen useita ihmisiä, jotka on sellaisessa velkavankeudessa, ettei mitään todellista helpotusta oo näköpiirissä. Kiitos mun pelastamiselle tässä asiassa kuuluu etupäässä vaimolleni, joka on meidän järjen ääni. Tilanne oli pelastettavissa ja teen nyt kovasti sen eteen töitä että kaikki turhat kuormat putoaa harteilta. Toivon että pian voin olla aidosti vapaa tekemään tärkeämpiä ja kiinnostavampia asioita.

Kun tarkemmin mietin, oon viimeisen 10 vuoden aikana taltuttanut erinäisiä kasaantuneita taakkoja. Vaikka joskus turhaudun nykyiseen elämän tilanteeseen, en ikinä vaihtais sitä aikaisempaan. Ehkä vielä seuraavat 10 vuotta kuluu ja voin viimein olla tyytyväinen itseeni ja elämääni. Jokaisen kannattaisi aika ajoin muistella mistä kaikesta kurasta on päässyt eteenpäin ja arvostaa sitä ponnistelua edes hetken aikaa. Täydellisyyteen me ei kukaan tässä kohtaa päästä, joten täytyy vain keskittyä siihen mitä voi tehdä.

Yritän nyt nauttia tästä podcastin loppuun saattamisesta ja selviytyä pahimmista jälkioireista. Voi olla että pahan olon saattoi aistia tästä kirjoituksesta, mutta oon päättänyt kirjoittavani sekä hyvinä että huonoina päivinä. Kirjoittaminen auttaa myös käsittelemään negatiivisia tunteita nopeammin ilman jumiutumista. Liika virheiden ja kielteisten tunteiden murehtiminen ei johda mihinkään.

Mä sain Mirjamilta tosi lämmintä palautetta siitä miten osaan käsitellä ihmisiä. On hienoa että määrätietoinen työ tässä näkyy myös ulospäin. Vaikka sosiaalisuus on mulle luontaista, on keskustelutaitojen, huomaavaisuuden ja empatian kehittäminen olleet kovan työn takana. Mun täytyy vielä kuunnella toi keskustelu oikeasti ajatuksen kanssa (eikä vain editointimielessä), ja poimia sieltä onnistumiset opiksi seuraavaa podcastia varten.

Tää blogi on siitä aivan mahtava, että se on pakottanut mut olemaan oikeasti kurinalainen ja säännöllinen silloinkin, kun ei olisi huvittanut. Jos totta puhutaan, en varmaan oo mitään asiaa jaksanut tehdä ennen tätä ilman intohimoa ja inspiraatiota. Tottakai niitäkin kertoja tulee kun luovuus viuhuen kirjoitan jotain inspiroivaa, mutta tällä hetkellä nää on kuitenkin olleet enemmän säännöllistä itseterapiaa, johon on pakko hetken syventyä tai muuten suutun itselleni.

Toivottavasti tää ei ollut liian negatiivista luettavaa. Myönteinen palaute auttaa jaksamaan ja kiitän kaikkia teitä, jotka jaksatte edelleen kommentoida varsinkin yksityisesti mulle suoraan mitä ajatuksia nää blogit teissä on herättäneet. Aloitetaan uusi kuukausi ja toivotaan että se kevät sieltä tulee ja päästään nauttimaan t-paita keleistä ja jäätelöstä. Mukavaa uutta viikkoa!

Blogi 33: Intuitio ja mentorit

Nyt täytyy sanoa että rytmit on aivan sekaisin ja pahemmaksi tulee menemään. Nousin lauantaina ylös 4:30, tänään sunnuntaina 8 aikoihin ja huomenna pitäisi mennä yövuoroon ja kääntää rytmiä melkein 12 tunnilla. Voi olla, että katson tänään sunnuntaina yhden NHL-pelin ja nukunhieman pidempään, että siirto tuntuu hieman sujuvammalta. Ongelma kyseisessä tyylissä on se, että usein miten sitä herää kuitenkin aikaisin niin sanottuun “normaaliin aikaan”, jolloin tulee jo pohjalle univelkaa.

Mä oon toki jo tottunut vuorotöihin ja sillä mitä syö on iso merkitys jaksamiseen. Jos syö vähän kevyemmin, ei tunnu tarvitsevan niin paljon unta. Toisaalta rytmin siirrossa ennen yövuoron jälkeistä nukkumista kannattaa syödä vähän raskaammin, jotta nukkuu pidempään ja ei ole aivan univelkaantunut seuraavaa yötä varten. Suunnittelua se vaatii…

Ehkä mä kerron teille nyt kuitenkin niistä ajatuksista, mitä sain Zentuvon Workshop-viikonlopusta. Ensimmäinen asia liittyy enemmän ryhmädynamiikkaan ja omaan henkiseen kasvuun. Mä oon aikaisemmin yrittänyt tuoda itseni ydinporukan keskelle olemalla enemmän äänessä. Nykyään se tuntuu luonnottomalta ja röyhkeältä. Kun seuraa ensin ihmisiä, heidän ilmaisuaan, keskustelujen sisältöä ja reaktioita, voi tehdä helpommin päätelmät kenen kanssa voisi synkata paremmin.

Mun periaate on, että kaikille pitää olla ystävällinen, tervehtiä tasapuolisesti ja huomioida, mutta syvällisyys ja tietynlainen “omituisuus” vetää mua aina eniten puoleensa. Sellaiset ihmiset on kuin kerroskakku, joista löytyy aina jotain uutta ja kiinnostavaa. Toisaalta jos toinen eroaa täysin siitä millainen mä olen, on sekin kiinnostavaa. Lyhyessä ajassa sain viikonloppuna kivoja syvällisiä keskusteluja. Intuitio on todella luotettava väline, koska se poimii paljon sanattomia viestejä. Sitä seuraamalla ohjautuu helpommin pois vaaroista, mutta toisaalta voi löytää helmiä.

Toiset opetukset ovat enemmän teknisiä. Mä sain istua syömässä sellaisten kanssa, jotka on yhteensä kuvanneet jotain 15 000 asuntoa, joten heillä on valtavasti kokemusta. Sellaiset asiat, kuten kameran aukon koko, jalustan käyttäminen, asuntojen valojen käyttö ja valkotasapainon säätö sai taas selvennystä. Mirjami puhuu podcastissa myös opiskelun ja mentoroinnin merkityksestä ja tälläinen pieni koulutuspäivä, sekä kollegoiden kanssa keskusteleminen antoi mulle taas lisävarmuutta.

Podcastista puheen ollen sain sen viimein valmiiksi. Hion enää masteroinnissa jotain pieniä äänen sävyyn liittyviä asioita ja tarkastan etten unohtanut korjata jotain. Sen jälkeen pitää ladata podcast Spotifyyn ja kehittää sille naseva teksti. Mä oon usein töissä saanut inspiraation erilaisiin luoviin projekteihin, joten ehkä tää tekstikin valmistuu mielen sopukoissa aivan itsestään.

Kun on kylpenyt sosiaalisuudessa, tajuaa sen kuinka vaarallinen masennukseen liittyvä eristäytymisen tarve on. Mä nään taas asiat paljon objektiivisemmin, oon innostuneempi ja energisempi toisten vaikutuksen myötä. Intuitio tulee mukaan siinä että pystyy välttämään ne tunnelmaa laskevat kontaktit ja keskustelut. Eikä tää nyt tarkoita sitä että täytyy rajata ihmisiä täysin sen perusteella miltä tuntuu. Joku saattaa olla hermostunut siksi että hän on ujo. Yleensä toistuva “skannaaminen” eri tilanteissa antaa luotettavamman lopputuloksen.

Me saatiin Workshopissa opetusta siihen, miten käyttäytyä asiakkaiden luona. Sillä millaisen mielikuvan luot on melkein isompi vaikutus kuin sillä miltä työn jälki lopulta näyttää. Toki toistuva kehno työn jälki johtaa lopulta kritiikkiin, mutta ystävällinen ja ammattimainen ihminen saa paljon enemmän anteeksi. Kuvatessa kohtaa aika usein myös sen kliseen, että “koolla on väliä”. Onneksi mun nykyinen kamera on massiivinen laatikko johon on kiinnitetty parru, jota jotkut kutsuu objektiiviksi, joten usein ei enää kuule vähättelyä tai kyselemistä.

Kevään merkit alkaa näkymään, koska muitakin kuvauksia ja niiden kyselyitä alkaa taas pikkuhiljaa satelemaan. Katsotaan miten saan tasapainotettua nykyiset yötyö-kuviot ja kuvaamisen. Parin viikon päästä lähden yövuoron jälkeen kuvaamaan yhdet hautajaiset, joten täytyy taas suunnitella miten kestän hereillä. Ehkä jotkut 20min pikatorkut täytyy ainakin ottaa.

Pieni kooste tästä blogista: Kuuntele intuitiotasi tai ainakin analysoi sitä, miksi se hälyttää. Hanki motivaatiota ja opetusta mentoreilta, jolloin edistyt paljon nopeammin. Lopuksi se että olen hullu, mutta velat on pian maksettu, joten pian voin alkaa sanomaan myös ei eri tarjouksille. Ehkä aloitan nukkumisen sitten ensi talvena. Mukavaa uutta viikkoa!

Blogi 32: Inspiraationa valo

Siitä lähtien kun Kankaisen Mikko sanoi mulle kameran ulkoisesta salamasta, oon hurahtanut sen käyttämiseen. Alkuinnostuksen laannuttua oon yrittänyt löytää tilanteeseen sopivaa valoa tai sitten vaihtoehtoisesti yhdistänyt sekä salamaa että luonnonvaloa keskenään. Meidän vanhin tyttö ottaa aika paljon kuvia vanhalla pokkarikameralla ja tykkää sokaista sisaruksia salamalla metrin päästä. Siitä inspiroituneena pidin hänelle hieman oppituntia, miten hän voi hyödyntää myös luonnonvaloa hyvien kuvien saamiseen.

Valokuvaus sanana selittää itse itseään. Ilman valoa ei ole kuvaa. Aikaisemmin kuva oikeasti valotettiin jollekin materiaalille digitaalisen kennon sijaan, jolloin valon rooli korostui vielä enemmän, eikä jälkikäsittely mahdollisuuksia juurikaan ollut. Kauniin valon etsiminen vaatii kuitenkin edelleen kokeilua ja silmää, oli kuvausvälineet mitkä tahansa. Se kuvaamisessa on hienoa, että tarinan voi kertoa vaikka millä laatikolla, ilman tuhansien eurojen panostamista. Luovuuden kehittäminen on mulle paljon tärkeämpää kuin tekniikka ja hifistely. Se on sitten jokaisen oma asia mikä riittää kellekin.

Oli kiva mahdollisuus tällä viikolla (julkaisua edeltävä viikko) kuvata 1-vuotiasta, joka jaksoi keskittyä niin hyvin kuin olettaa saattaa. Onneksi se ei mitenkään yllättänyt, koska omatkin lapset viipottavat touhukkaana pois kameran edestä. Ekan 15 minuutin aikana otettiin salamakuvia eli ns. studio-lapsikuvia ja sen perään muutama vapaampi luonnonvalo kuva. Molemmat oli mun mielestä tosi onnistuneita ja asiakas piti myös kuvista.

Salama mahdollistaa kuvaamisen missä vaan ja pienellä valmistautumisella saat hyvän valon huonommassakin sijainnissa. Toisaalta asiakkaan ohjaamisella oikeaan suuntaan ja oikeilla asennoilla, voi hyödyntää potentiaalista luonnonvaloa. Klassisesta taiteesta tuttu hieman yläviistosta ikkunasta kajastava “Rembrant”-valaistus toimii lähes tulkoon aina, koska se valaisee kauniista ihmiskasvot, mutta luo silti sopivaa kontrastia varjojen muodossa kohteeseen.

Luonnosta löytyy lähtökohtaisesti kaikki tarpeellinen mikä liittyy esteettisyyteen. Sama pätee valoon. Lähtökohtaisesti matala auringonnousu tai -lasku tekee pehmeän valon, sekä sytyttää taivaan väriloistoon eri valon pituuksien läpäistessä kaasukerroksia. Mikä hienointa, siihen ei koskaan kyllästy. Mä yritän jäljitellä luontoa myös editoidessa, koska tietyt värit toimivat hyvin keskenään ja mallin saa tähänkin luonnosta ja siitä miten värit heijastuvat eri pinnoilta valon seurauksena. Toukokuussa oli ajatus lähteä tuttujen kuvaajien kanssa reissuun Repoveden kansallispuistoon, jolloin päästään taas kaivamaan inspiraatiota porukalla. Odotan tuota matkaa innolla!

Hypätäkseni arkisempiin aiheisiin, en ole nyt pariin viikkoon päivittäny somea juuri lainkaan. Tuntuuhan se vähän väärältä, koska oon yrittänyt panostaa siihen aikaisemmin tosi paljon. Mulla kuitenkin riittää töitä ilman jatkuvaa mainostamistakin, joten pysyn päätöksessäni jatkaa hiljaiseloa. Se että en oo myöskään uusissa työkuvioissa ehtinyt selata puhelinta (saati pitää taukoja) on rauhoittanut mieltä ihan valtavasti. Tuntuu että mieli on kokoajan suuren metsän keskellä ja kuulen vain linnun laulua sekä inspiroidun pitkästä aikaa luovalla tavalla.

Sen verran postasin someen toissa viikolla videota, kun korjasin rakasta säästöpossuani. Siinä mieleeni juolahti kuvaus elämän korjaamisesta pala kerrallaan. Rikkoutuneen saviastian korjaaminen täytyy tehdä rauhassa, pala kerrallaan, jotta muutkin palat alkavat käydä järkeen. Kun mietin itseäni vaikka 7 vuotta taaksepäin, mä ahdistuin silloin ihan pienestäkin kuormituksesta. Tein tosi vähän töitä (joskin ei ollut tarvekaan) ja tuntui silti siltä, että vastuiden taakka painoi harteillani liian raskaana.

Mä oon toivonut voivani edistyä eri elämän osa-alueilla ja nyt kun katsoo taaksepäin voi huomata miten aina muutaman vuoden sykleissä on tullut isoja harppauksia oivallusten tasolla, jotka on auttaneet pääsemään vakaampaan mielentilaan. Sehän on selvää että ikäkin tekee tehtävänsä, kun hormonimyrsky ei ole enää niin järkyttävä kuin aikaisemmin. Huonoista tavoista eroon pääseminen ja uusien hyvin rutiinien luominen on ottanut monta vuotta aikaa.

Tässä tärkeä muistutus meille kaikille: vertailu tappaa ilon elämästä. Mä näin vuosien ajan miten ikätoverit kykenee erilaisiin asioihin mihin minä en. Nyt jälkeen päin mä oon ihan tyytyväinen, että asiat on järjestyneet rauhassa ja oon nykyään ihan toinen ihminen. En enää niin tyly, itsekeskeinen tai äkkipikainen. Vaikka joskus joutuu lähtemään asioihin takaa-ajo asemasta, ei se tarkoita ettei lopulta pääsisi maaliin. Joskus asiat vaatii vain enemmän aikaa ja vaivannäköä.

Tää blogi oli monen päivän impulssien tulos, ja sen huomaa tästä poukkoilevasta tyylistä. On aina hauska tarkistaa näitä viimeisenä päivänä ennen julkaisua. Usein olen kirjoittanut monet kappaleet niin sekavasti, että ne täytyy kirjoittaa täysin uudestaan. Sain tän lopulta pidettyä lähes tulkoon yhden teeman ympärillä. Palatakseni valoon, on kevät tuonut lisää sitä ja sen myötä energiaa. Nautitaan siis nyt näistä monista valoisista asioista. Mukavaa uutta viikkoa!

Blogi 31: Rehellinen mielipiteeni somesta

Mun oli aivan pakko viimeisen Instagram-postauksen jälkeen tehdä tietoinen päätös pitää taukoa somesta. Viimeiset kuvaukset oli todella kivat ja onnistuneet, mutta olen todennut olevani sellainen ihminen, että mun pitää ihan oikeasti pakottaa itseni jakamaan työni tuloksia eteenpäin. Eikä kyse oo mistään huijari-syndroomasta tai siitä, että tuntisin olevani liian huono. Mä nautin henkilökohtaisista kontakteista ja syvällisyydestä, eikä sitä saa kovin paljon somen kautta.

Pitkä persoonallisuuden työstäminen on johtanut moniin tärkeisiin oivalluksiin. Lapsena yritin aina olla jotain muuta kuin olen ja olla esillä niin paljon kuin mahdollista. Nykyään olen kyllä esillä monessa asiassa, mutta nautin myös yksin olosta ja hiljaisuudesta. Lähes tulkoon inhon kaltainen tunne somea kohtaan on kasvanut viimeisen 10 vuoden aikana. Ajatukseni ovat vahvistuneet ettei some ole minua varten.

Mä todella olen yrittänyt olla aktiivisomettaja viimeisen puolen vuoden aikana tän valokuvausyrityksen kehittämisen myötä, mutta kuukausi kuukaudelta omaa luontoa vastaan taisteleminen on käynyt aina vain vaikeammaksi. Oon päättänyt luovuttaa sen suhteen, että pidän yllä jotain säännöllisiä rutiineja postausten suhteen. Mä en halua enää kasvattaa ylimääräistä stressiä. Vastedes laitan vaan silloin kun siltä tuntuu, eli todennäköisesti hyvin harvoin.

Haluan avata vähän mikä mua niin kovasti somessa inhottaa. Mä oon aika erikoinen siitä millaisista asioista nautin. Mä saatan käydä keskellä yötä luistelemassa 2-3 tuntia ja harjoittelemassa jotain kuviota. Kuuntelen yhtä pitkiä podcasteja neurotieteistä ja psykologiasta. Juttelisin mielelläni puhelimessa jonkun hyvän ystävän kanssa 3-4 tuntia putkeen jos siihen olisi mahdollisuus. Mä tykkään uppoutua niihin asioihin mitä teen ja se auttaa mua lepäämään arjen huolista.

Some on mun mielestä liian pinnallista. Vaikka joku viitsisikin nähdä vaivaa postauksen tarinaan, en useinkaan jaksa syventyä niihin liian suuren tarjonnan vuoksi. Liian nopeasti näkee liian monta kuvaa ja tarinaa, jolloin tärkeistäkin asioista tulee kertakäyttö kamaa ja vain ohitse vilisevä silmäys toisten elämään. Toisaalta se, jos joku ottaa kuvan itsestään ja laittaa vaikka tekstiksi “lenkillä”, tuntuu sekin liian tylsältä ja sisällöttömältä.

Faktahan on se, että vika on minussa. Jokainen saa elää elämänsä kuten haluaa, jakaa asioita mitä haluaa ja tavalla, joka itseä miellyttää. Mä kuitenkin mieluummin soitan jollekin tärkeälle ihmiselle ja juttelen pari tuntia. Siinä jutellaan kuulumiset, avataan syvimpiä ajatuksia iloista ja suruista, pohditaan jotain kiinnostavaa ja usein sen perään suunnitellaan jotain yhteistä tekemistä. Sellaisista asioista mä nautin ja saan energiaa kestää arjen huolia.

Tässä on ehkä myös sekin puoli, että olen entinen riippuvainen. Some on todella koukuttava ja jään helposti selaamaan lyhytvideoita tuntikausiksi, jonka jälkeen on aivan samanlainen olo kuin laskuissa riippuvuuden harjoittamisen jälkeen. Sen jälkeen motivaatio tehdä yhtään mitään on aivan pohjalukemissa ja itsesyyllisyys ajan tappamisesta vie lopunkin motivaation olla aktiivinen perheen isä ja aviomies. Tää on varmasti heikkous, jota tuun kantamaan lopun ikääni.

Juteltiin vaimon kanssa lasten mentyä nukkumaan, että kannattaa tehdä asioita, jotka antaa enemmän kuin ottaa. Meidän nykyisyyteen vaikuttaa niin moni asia, ettei yksiselitteistä ratkaisua voi muodostaa siitä mikä on oikea tapa toimia somen kanssa. Eikä tää mun pohdinta tarkoita sitä, että lopettaisin somen kokonaan. Tää blogi on varsinkin sellainen asia, josta nautin kovasti ja monet minulle tärkeät ihmiset ovat kiittäneet siitä, että blogieni myötä he ymmärtävät minua paremmin.

Mä oon kohdannut kaikissa töissäni vähän saman haasteen. Melkein jokaisessa työssä oon tykännyt itse työtehtävästä, mutta se kaikki ympäröivä oheistoiminta (joka ei välttämättä kiinnosta ollenkaan) vie niin paljon aikaa olennaisesta, että motivaatio kyseistä työtä kohtaan laskee sen myötä. Realismia on kuitenkin ettei varmaan sellaista työtä olekaan, joka ei sisältäisi jotain “ylimääräistä”. Pitää vaan valita ne taistelut, jotka haluaa käydä.

Jos ajattelin aluksi että some tuo mulle asiakkaita, ei se ole tuonut kuin aivan muutaman. Loput on tulleet usein edellisten tyytyväisten asiakkaiden mainostuksen kautta. Senkään puolesta ei mun kannata laittaa yhtään enempää paukkuja somettamiseen, kun se on mulle muutenkin jo tosi luonnonvastaista. Parempi on ylläpitää huolta vanhoista hyvistä kontakteista ja luottaa hyvän maineen kiirivän edellään.

Ennen tän blogin viimeistelyä tein lyhyen reelssin siitä, kuinka vaimoni on päättänyt muuttaa kotimme järjestystä ja juoksee innoissaan rullamitan kanssa pitkin asuntoa. Sen videon tekemiseen käytin 10 sekuntia ajatustyötä, 20 sekuntia kuvaukseen ja yhden minuutin editoimiseen. Ehkä jotain tollasta hassua extempore-aineistoa mä alan vastaisuudessa tekemään. En siksi että se myy, vaan koska se on hauskaa. En jaksa enää myydä itseäni. Uskon että myös asiakas aistii sen helposti, mikä on aitoa ja mikä ei.

Mä oon täysin avoin kommenteille, miksi some on teidän mielestä hyvä juttu. Mun näkemys on yksipuolinen ja en suutu, jos toiset ovat eri mieltä. Ei se ole ainoastaan paha asia, mutta mulla ne huonot puolet painaa vaakakupissa enemmän. Odotan mielenkiinnolla miten asiat tulevat järjestymään tulevaisuudessa ja mihin somen käyttöni tulee kallistumaan. Se jää nähtäväksi. Mukavaa alkavaa viikkoa!

Blogi 30: Kiireellisyyden tunne on ihan hyvä

Se miten kukin tuntee kiireen on kyllä todella suhteellista. Kun olin lapsi, ei ollut kiire mihinkään. Teininä tuntui, ettei kesätöiden jälkeen jaksanut tehdä enää mitään ja aika oli mukamas täysin kortilla. Tänään lähdin töihin 6.30, pääsimme ekalle tauolle 13.20 ja 14.24 loppui työt. 14.30 lähin kuvaamaan liikekiinteistöä. Tunnin kuvauksen jälkeen hain postipaketin, noukin vaimon kyytiin ja haimme tytöt kerhosta.

Kerhon jälkeen suuntasimme kaupoille kurahaalari-ostoksille ja syömään. Ruoan jälkeen tein pikaisen kauppareissun, jonka jälkeen toimitin kuvat ja tein seuraavan päivän ruoat perheelle. Omat eväät vielä odottavat. Seuraavaksi tehtiin lasten iltatoimet ja nyt aloin kirjoittamaan blogia eikä oikeastaan tunnu, että olisi ollut kovin rankka päivä. 2 x 10min kahvitaukoa olen pitänyt ja sehän riittää vaikka mihin.

Ei mulla tietysti aina oo näin paljon energiaa, mutta tietyt asiat on auttaneet säätelemään voimatasoja. Ensinnäkin puhelimen vähäinen tuijottaminen kasvattaa elämän haluja moninkertaisesti, kun aivot eivät mene mihinkään nolla-tilaan vaan ovat kokoajan läsnä. Toiseksi pieni nälän tunne pitää mukavasti hereillä, koska tällä hetkellä syön vain kahdesti päivässä. Syynä siis laihtumisen pysähtyminen, joten päätin skipata myös iltapalan ja leikata loputkin turhat ja epäterveelliset hiilarit pois. Tästä tavasta voi olla montaa mieltä, mutta minulle se toimii. En suosittele tätä kuitenkaan kaikille. Jokaisen täytyy löytää oma tapa säännöstellä kaloritasapainoa painonpudotuksen takaamiseksi.

Sekin auttaa kummasti, kun on selkeä tavoite mielessä, miksi mitäkin asioita tekee. Jos joku tapa ei edistä asettuja tavoitteita, kannattaa tuo asia karsia pois. Turhat painolastit kasaavat henkistä kuormaa ja vievät tarpeettomasti aikaa. Näistä esimerkkeinä itselläni on somen graafien seuraaminen, sekä lyhytvideoiden tuijotteleminen, jotka on aivan turhaa ajanhukkaa. Vaikka arki täyttyisikin monesta tekemisestä, ei se haittaa jos ne kaikki puskevat samaan tavoitteeseen. Mun tapauksessa meidän perheellä on yhteisiä tavoitteita, joiden eteen työskennellään ja siksi tulee ainoastaan hyvä olo, kun niitä työstää.

Priorisointilistalta tällä hetkellä putoaa myös somejulkaisut, mainostaminen ja podcastin tekeminen. Mä tekisin hirveen mielelläni podcastia, jos saisin sillä edistettyä autoremppa-lainan maksamista. Ei vaan oo sponsoridiilejä kuulunut, joten se odottaa otollisempaa hetkeä. Koita kestää Mirjami, koska mä arvostan tota viimeisintä äänitettyä podcast-jaksoa ihan valtavasti. Sen sisältö on täyttä timanttia. Kyllä mä sen vielä teen.

Kuulin viime viikonloppuna erittäin hyvän kuvauksen akkujen lataamisesta ennen työpäivää. Siinä oli ajatus ammattimiehestä, joka lataa työkoneen akut aina iltaisin, jotta ne ovat valmiina taas seuraavaa päivää varten. Mulla vastaava on kameran akkujen lataaminen, sekä muistikorttien tarkistaminen, jotta seuraava päivä voisi onnistua. Tän sovellus liittyy siihen miten me edellisenä päivänä varmistetaan, että seuraava päivä sujuu hyvin ja kuvaannolliset akut on täynnä.

On hyvä selvittää mitkä asiat niitä omia fyysisiä ja henkisiä akkuja oikein lataa. Mulla ne on iltaisin lukeminen ja mietiskely, päivittäiset pienet kuntoilut (joko treeniä tai hyvää arkiliikuntaa) ja perheen ja/tai ystävien kanssa keskustelut. Jos joku näistä jää tekemättä, tuntuu että akut on selkeästi vajaammat tulevaa päivää varten. Mulla on huvittavasti mun järkkäriin myös 3 akkua, joten tämä kielikuva toimii osuvasti mun tapauksessani. Yleensä yks akku kestää kyllä useamman asuntokuvauksen, mutta jos jatkuvasti laiminlyö lataamista, kyllä sekin lopulta tyhjenee. Tää sama soveltuu meihin itseemme.

Mä alan hahmottamaan viimein tasapainoisemman elämän avaimia ja mielenterveyden eteen työskenteleminen on tuottanut haluttuja tuloksia. Vaikka huonoja päiviä tulee, en jää niihin enää vellomaan, koska tiedän että ne ovat väliaikaisia. Joskus myös EI:n sanominen on tasapainoista, ja esimerkiksi tää blogin viivästäminen vuorokaudella oli tasapainoinen ja hyvä ratkaisu. Nyt en karsi elintärkeistä yöunista, vaan ajasta selata somea ja turruttaa aivojani ja viedä niitä väärään suuntaan.

Kiitos että luit taas blogin ja jatketaan seuraavan kerran toivottavasti ensi tiistaina sovittuna aikana. Nyt menen paistamaan kanan ja pyörittelen tacot huomista varten. Sen jälkeen tarkistan kieliasun ja hoidan iltarutiinit. Mukavaa tätä viikkoa!

Blogi 29: Seikkailu vai turvallisuus?

Tää tuleva viikko on Lappeenrannassa hiihtoloma-viikko, joten lapsilla ei oo myöskään leikkikerhoa. Yleensä leikkikerhon aikaan saadaan pieni lepohetki lasten hoidosta. Todettiin vaimon kanssa että on parempi, että mä teen viikon töitä ja hän pystyy viettää aikaa lasten kanssa omien vanhempiensa luona. Saavuin siis kotiin viikoksi viettämään aikaa itsekseni, pääosin töitä tehden.

Kuntarekry on ollut aika tyhjänä palvelutalo-keikoista, eikä kuvauksetkaan ole vielä kovassa vauhdissa, joten päätin ottaa yhteyttä lähiseudun kotihoitoon. Maanantain ja tiistain teen perehdytyspäivät siellä, jonka jälkeen saan myös kotihoidon keikat auki kalenteriin. Vaikka kotihoito on paljon hektisempää kuin asumisyksiköissä, meneepähän päivät ainakin nopeasti. Ei oo myöskään kiva tuijotella vaan tyhjää rekryä ja miettiä miten saan laskut maksettua, joten jotain oli pakko tehdä. Onneks mun pohja-ammatissa lähihoitajana on isot mahdollisuudet moneen suuntaan.

Matkalla Savonlinnasta Lappeenrantaan kuuntelin maailman suurimman Youtubettajan MrBeastin haastattelun ja täytyy kyllä sanoa, että se oli aika inspiroiva. Mä en haluaisi olla kuin hän, en haluaisi samanlaista aikataulua, ottaisi niin isoja riskejä tai oikeastaan en mitään hänen elämästään haluaisi itselleni. Kieltämättä tuohon elämäntyyliin ei kukaan muu pystyisikään. Se mies on niin keskittynyt viemään tavoitteensa läpi ja hiomaan kaikkia pieniäkin yksityiskohtia, etten tiedä miten hän ehtii edes nukkua. Mä luulin että mun elämäni on kiireistä, mutta totesin että loppu pelissä tässähän porskutellaan aika rauhassa eteenpäin.

Se mikä tossa haastattelussa inspiroi oli energia tehdä ja puskea läpi harmaan kiven, vaikka ei aina edes haluaisi. Oon oppinut neurotieteitä seuratessani, että aivoissa on joku sellainen osa, joka vahvistuu kun ihminen tekee vaikeita asioita. Mitä enemmän vaikeita asioita tekee jopa vastentahtoisesti, sitä voimakkaammaksi tää aivoalue tulee, ja se auttaa sietämään paremmin epämukavuutta. MrBeastilla toi aivoalue on varmasti ihan omilla tasoillaan.

Tässä se aivoalue, voit Googlettaa jos kaipaat lisää tietoa…

Käytännössä vaikeiden asioiden tekeminen toistuvasti auttaa tunteiden säätelyssä ja sitä myötä päätösten tekemisessä. Ei tarvita tietysti aivotutkimusta todetakseen näitä asioita, mutta mun mielestä on hirveen mielenkiintosta että meillä on tälläisiä kehon sisäisiä mekanismeja, joita voi omalla toiminnallaan vahvistaa lihasten tavoin. Tää aikaisemmin mainitsemani haastattelu auttoi mua taas motivoitumaan ja jatkamaan ponnistelua tän yrityksen käynnistelyssä ja yksityiskohtien hiomisessa. Mä epäonnistun vielä monta kertaa, mutta kaikki ne kerrat tekee musta viisaamman ja vahvemman.

Me ollaan tällä viikolla puhuttu vaimon kanssa piirteistä, jotka meitä yhdistää. Ne on spontaanius, seikkailun halu ja suunnittelemattomuus. Klassinen esimerkki siitä miten toiset saattaa suunnitella elämäänsä on kumppanin valitseminen. Joillain saattaa olla aika tarkat kriteerit siitä mitä he haluaa tulevalta puolisoltaan. Meillä kummallakaan sellaisia vaatimuksia ei oikeastaan ollut. Ymmärrettiin vain oikean osuneen kohdalle. Kesällä tulee täyteen 8 vuotta meidän häistä ja meidän liitto on ollut yhtä seikkailua.

Nyt lasten myötä on täytynyt irtautua joistain spontaaneista lähdöistä, sekä rutiineja on täytynyt luoda. Lapset pitävät rutiineista ja ne luovat turvallisuutta, enkä kiistä etteikö niistä ole ollut hyötyä myös meille aikuisille. Ei kuitenkaan haluta lukita suunnitelmia kovin pitkälle, koska tuntuu että tilanteet muuttuu niin nopeasti. Liika suunnittelu johtaa vain pettymyksiin. Meidän perhekoko jo pelkästään johtaa siihen, että joku sairastuu varmasti ja taas joudutaan kaikki menot perumaan.

Mä oon tosi impulsiivinen ja se on johtanut usein siihen että totean hyvin voimakkaasti tavoittelevani jotain asiaa ja tuolla hetkellä mä oikeasti tarkoitan sitä. Muutaman kuukauden päästä todellisuus iskee, eikä kaikkia munia voinut sittenkään laittaa samaan koriin. Se johtaa usein ylikorjaukseen ja siksi meidän elämän vene tuntuu sahaavan joskus yhtä kovaa kuin humalaisella, eikä suoraa kulkutapaa tunnu löytyvän.

Tää saattaa nyt kuulostaa kelkan kääntämiseltä edellisiin blogeihin, mutta kyse ei oo siitä. Mä en edelleenkään ymmärrä miksi joku opiskelee aina vain uuden ammatin, koska yleensä syynä on tyytymättömyys, tarkoituksen hakeminen tai ihan vaan kyllästyminen ja kärsimättömyys. Jos motivaationa esimerkiksi työpaikan muutokseen on perheolosuhteiden huomioiminen, on syy paljon jalompi ja perustuu omiin arvoihin. Ei kannata hakata päätä seinään, jos joku asia ei selkeästi toimi tai aiheuttaa enemmän stressiä. Omia vaikuttimia kannattaa tutkia, miksi haluaa muutosta.

Tietynlainen seikkailu ja suunnittelemattomuus mahdollistaa helpommin mukautumisen olosuhteiden muuttuessa. Jos on päättänyt ennalta voimakkaasti jotain puolisoon, työpaikkaan tai elinympäristöön liittyvää, tulee helpommin rajuja pettymyksiä ja turhautumista, varsinkin silloin kun asiat eivät toimi niin kuin oli alun perin suunnitellut. Luohan voimakkaat päätökset tietynlaista turvallisuutta, mutta mikään tässä maailmassa ei ole pysyvää, joten mielestäni siinä ampuu vain itseään jalkaan.

Täytyy myöntää että me ollaan kaikki erilaisia ja toisille säännöt sekä hyvin orjalliset rutiinit toimii oikein hyvin. Sen kaltaiset ihmiset todennäköisesti hakeutuu myös toistensa seuraan ja nauttivat siitä. Mun mielestä sellainen on vaan todella tylsää, enkä jaksa joustamattomia ihmisiä. Oon kiitollinen että mulla on ystävinä hyvin mukautuvia ja ymmärtäväisiä ihmisiä, joiden kanssa voin jakaa ajatuksiani avoimesti ja suoraan kenenkään loukkaantumatta.

Tää edeltävä ehkä pohjustaa sitä kuinka paljon tuun jatkossa panostamaan valokuvaukseen. Voi olla että kuukauden tai kahden päästä purjeet ottaa tuulta, ja lähdetään kovaa vauhtia eteenpäin. Toisaalta tällä hetkellä näyttää olevan liian tyyntä, että mun tavoitteeni perheen elättämisestä pelkästään tällä tulis toteutumaan. Tulevaisuus näyttää tarkemmin miten ovia avautuu, mutta en harmittele yhtään jos tää ei onnistukaan. Teen silti edelleen parhaani, jotta yritystoiminta kasvaa edelleen, kiireen ja jaksamisen rajoissa.

Paljon stressaavia ja vaikeita asioita on tullut selätettyä ja ne on valmistaneet kohtaamaan seuraavia. Uusi viikko on taas täynnä haasteita, joten ryhdyn taklaamaan niitä. Nyt pienet unet ennen ensimmäistä perehdytyspäivää. Mukavaa alkavaa viikkoa!

Blogi 28: Innostus

Mulle on moni ystäväni tullut kertomaan aika “puskista” että on lukenut mun blogia. Itsestä se usein tuntuu, että näitä syöttää johonkin mustaan aukkoon, eikä mitään tule takaisin. Sehän on varmaan niin kaikkien asioiden kanssa, jotka muuttuu arkisiksi. Blogi on mulle keino tuoda jotain uutta sisältöä joka viikko, purkaa omia tunteita ja jakaa tapahtumia edistymisestä.

Viime kerralla eräs ystäväni sanoi että tykkäsi varsinkin niistä alkupään blogeista, koska niissä oli sellaista innokkuutta ja draivia. Se että meillä on uutuuden viehätys, mahdollistaa asioihin tarttumisen kunnolla ja se on kieltämättä hieno tunne. Toisaalta tuntuu, että jos vaan metsästää sitä uutuuden draivia, ei koskaan tule oppineeksi mitään kunnolla. Mä en ihan ymmärrä sitä miksi jotkut opiskelee 2-3 vuoden välein uuden ammatin, kun vika ei ole lopulta työssä vaan omassa asenteessa. Uutuuden illuusio hälvenee nopeasti.

Jos oikeasti panostaa johonkin asiaan riittävän pitkään, voi saavuttaa mielestäni jotain todella arvokasta. Yhdessä asiassa mestariksi tuleminen avaa portin poikkeukselliseen kykyyn tehdä se muissakin asioissa. Mä harrastin yli 10 vuotta frisbeegolffia aktiivisesti ja aloin olla siinä oikeasti hyvä. Muistan kuitenkin useita kertoja, kun meinasin heittää kiekot roskiin jonkun huonon kierroksen takia. Lopulta selkäkivut päätti mun harrastuksen.

Frisbeegolfin harjoittelu opetti mulle paljon pitkäjänteisyydestä, harjoittelun merkityksestä, sekä oman mielen hallinnasta onnistumisten ja epäonnistumisten keskellä. Frisbeegolfista oli aina helppo innostua uudestaan, koska talvi pakotti pitämään ainakin muutaman kuukauden tauon ja sen jälkeen oli aina intoa täynnä. Jos joku osa-alue pelissä ei sujunut, pystyin kierrosten kiertämisen sijaan harjoittelemaan jotain yksittäistä asiaa. Sopivalla vaihtelevuudella sain innokkuuden pidettyä yllä.

Jos sovellan tätä aikaisemmin oppimaani, ei oo mitenkään mahdollista pitää saman kaltaista uutuuden viehätystä kuin alussa, mutta jotain on silti tehtävissä. Joskus pieni tauko voi auttaa kaivamaan taas innon takaisin. Toisaalta jos joku kuvauksen osa-alue tökkii tai siinä ei tällä hetkellä löydä kehitettävää, voi perehtyä johonkin toiseen genreen. Tietomäärän ja kokemuksen kasvaessa ne hyvin hallitutkin asiat löytää uusia nyansseja ja taas vahvuudetkin edistyy.

Realismia on tietysti sekin, että joskus elämä tulee innostuksen tielle. Vastuu ja vaikeudet syö kauheasti energiaa, jolloin on hankala ylläpitää kepeää tunnelmaa. Tuntuu että tää talvi oli aivan killerivaikea monelta näkökulmalta eikä mihinkään ideoiden toteuttamiseen ollut aikaa. Niin monta tekemättä jäänyttä kuvausideaa jäi muhimaan pääkopan laatikkoon ja nyt ne on joko unohtuneet, tai motivaatio niiden toteuttamiseen on kadonnut.

Tää edeltävä taito oppia todella hyväksi jossain kantaa näinä vaikeina hetkinä. Tiedän että mulla on todella laaja skaala asioita opittavana, enkä pääsee edes kisälliksi muutamassa kuukaudessa. Vaikka nyt jotkut asiat turhauttaa, tää on hetki jolloin moni helposti luovuttaisi. Mä olen vasta aloittelija ja ihan tieni alussa. Ei mulla oo mitään hajua miten pyöritän kunnolla mun yritystäni ja tuun vielä kompuroimaan monta kertaa. Ei se haittaa, koska mä oon edelleen elossa ja voin edistyä.

Mä innostuin dronen tuhoutumisen myötä perehtymään tarkemmin sen sääntöihin, ja ajattelin suorittaa kaikki saatavilla olevat kokeet ja luvat sitä varten, jotta voin vastaisuudessa lentää myös yli 250g painavia droneja. Tällä hetkellä oon puolivälissä ekan teoriakokeen aineistossa ja jatkan joku päivä niiden lukemista. Tää drone-juttu on asia, johon voin suunnata innostusta, kun sitä ei tunnu löytyvän samalla tavalla tavallisemmasta kuvaamisesta. Hetken päästä taas tilanne muuttuu, koska niin se on aina mennyt.

Postasin tässä blogin kirjoittamisen välissä yhden Instagram-tarinan, joka liittyi mun nettisivuun. Muutama kuukausi sitten yritin tosissani optimoida tätä sivua vastaamaan paremmin ihmisten hakutuloksia, mutta en saanut aikaan mitään muutosta. Nyt tarkistin asian ja nettisivun linkin viereen oli viimein ilmestynyt kuva oikealla tavalla. Sitä ei voi itse asettaa, vaan Google hakee kuvat automaattisesti sivulta vastaamaan hakua. Jotta hakukone onnistuu siinä, tulee kuvien nimet ja mahdolliset vaihtoehtoiset tägit vastata hakusanaa. Hakukoneilla menee kuitenkin aikaa ennen kuin ne hyväksyvät jonkun muutoksen näkyväksi ja ilmeisesti siitä syystä asiassa oli viivettä.

Mahtavaa oli myös se että sivuni oli noussut toiselle sivulle kolmannelta hakusanalla “valokuvaus Lappeenranta”. Mä luulen että perinteinen markkinointi esimerkiksi kauppojen ilmoitustaululla voisi tuoda lisää hakuja ja sitä kautta nostaa mun sivuani kohti ensimmäistä. Vaikkei nettisivu ole mikään pakollinen asia olla optimoituna, mahdollistaa se useampia silmäpareja ja potentiaaliset asiakkaat näkevät paremmin työni. Mä aion jatkaa tämänkin asian työstämistä. Ei pidä lannistua, koska edistystä tapahtuu hitaasti mutta varmasti.

Ehkä mä sain tähän blogiin vähän enemmän innostusta, koska olin aidosti innoissani näistä edistysaskeleista. Positiivinen asenne myös illan sählypelin jälkeen antoi virtaa kirjoittaa tätä. Huomenna (lauantaina) työt jatkuu yrityskuvauksen parissa, joten taas taklataan uutta maaperää. Ei pidä väheksyä pientä alkua, koska puroista tulee lopulta jokia, jotka virtaavat meriin. Tästä on hyvä jatkaa. Mukavaa viikon alkua!

Blogi 27: Tietoa ja turhia ohjeita

Mä kirjoitan näissä blogeissa aika paljon mielenterveydestä ja se johtuu intohimosta sitä aihetta kohtaan. Oon itse ollut syvästi masentunut, kärsin ajoittain erilaisista neurokirjon oireista ja mulla on lähipiirissä ollut elämän varrella paljon eri mielenterveys- ja päihdehaasteisia ihmisiä. Lapsuudessa valistunut huono itsetunto johtaa helposti perfektionismiin, mutta siitä on tässä asiassa myös hyötyä. Asiat tulee selvitettyä perinpohjaisesti ja tiedonhalu on ehtymätön. Kontaktien myötä tulee laaja-alaista kokemusta ja siksi ymmärtää myös toisia paremmin. Vaikka en toivo näitä ongelmia kenellekään, ainakin voin edes hieman ymmärtää, enkä siksi vaihtaisi (jos voisin) tätä taustaani pois.

Tiedätkö mistä tunnistaa todellisen ammattilaisen? Hän tiedostaa sen ettei tiedä mitään. Mä katsoin tänään töissä asukkaita syöttäessäni dokumenttia linnunradan planeetoista ja miten jää muodostuu niissä. Alan huippuammattilaiset sanoivat tuossa dokumentissa etteivät he ymmärrä jostain ilmiöstä mitään tai se on heille täysi mysteeri. Oikeasti he ymmärtää todennäköisesti enemmän avaruuden ilmiöistä kuin 99,9% ihmisistä, mutta tosi tieto pakottaa nöyrtymään ja ymmärtämään sen ettei tiedä kaikkea.

Mä en sano olevani mielenterveyden ammattilainen, mutta jo yli kymmenen vuoden aktiivisen tutkimisen myötä mulla on siitä kohtalaisen hyvä käsitys. Mä oon oppinut sen että ketään on ihan turha neuvoa ja oikeastaan mielipiteiden esittäminen on usein vielä turhempaa. Jos joku nyt välttämättä haluaa jonkun neuvon, on parempi pysyä kliseissä ja yksinkertaisuuksissa, jotka kaikki tietää muutenkin. Näillä viittaan siis riittävään uneen, liikkumiseen, terveelliseen syömiseen sekä ajan parantavaan voimaan.

Mä oon vuosien varrella kokeillut kaikkea hengitysharjoituksista avantouintiin stressin ja ahdistuksen hallintaan, mutta niiden apu on ollut hyvin marginaalista. Oon huomannut ettei kannata turhaan monimutkaistaa elämäänsä palautuakseen, vaan tehdä vähemmän ja yksinkertaisemmin. Mua auttaa parhaiten kun varaan riittävästi aikaa uneen, harrastan arkiliikuntaa (vähemmän autoa -> enemmän kävelyä/pyöräilyä) ja vietän aikaa perheen sekä ystävien kanssa. Miten shokeeraavaa uutta tietoa!

Senkin itsestään selvyyden oon tajunnut ettei ketään voi auttaa, jos hän ei itse sitä ensin halua ja ole valmis työskentelemään asian eteen. Omat voimavarat voi viskata aivan suoraan kankkulan kaivoon, kun kuuntelee samat tekosyyt ja valitukset vuodesta toiseen. On parempi suunnata voimavarat tärkeimpiin ihmisiin lähipiirissä ja rakentaa sitä kautta kokonaisvaltaista hyvinvointia, jolloin energiaa riittää jakaa sen ulkopuolellekin.

Sen ymmärtäminen ettei mulla oo niin väliä, en oo poikkeuksellinen tai erilainen kuin muut, on tosi vapauttavaa. Mä voin keskittyy olee vaan oma itteni ja hengailla tässä elämän pisteessä ameebana ilman sisäistä painetta. Jossain videossa oli ajatus siitä että vanhempien sanoista tulee heidän lapsilleen sisäinen ääni, jota he kuuntelee siitä eteenpäin. Mä en haluu syöttää omille lapsilleni kovia onnistumisen paineita, perfektionismia ja äärimmäisyyksiin menemistä. Sen takia keskityn nykyään iloiten enemmän kuuntelemaan ja kysymään kuin puhumaan ja jakamaan turhia ohjeita.

Jos jotenkin tiivistän omaa olotilaani tällä hetkellä niin voin oikein hyvin. Vaikka kalenterissa ei kovin montaa tyhjää paikkaa ole, en koe sitä tällä hetkellä stressaavaksi. Jokainen päivä tulee ottaa yksi kerrallaan ja kyllä nyt yhdestä päivästä selviää. En halua asettaa psykologista estettä itselleni siitä mitä jaksan, koska sillä tavalla tulee menetettyä monia mahdollisuuksia. Yliajattelemista pystyn hillitsemään riittävällä liikunnalla ja siksi auto seisoo tällä hetkellä enemmän hallissa. Tää blogin säännöllinen kirjoittaminen on ollut ihan mieletön katse omaan sisimpään.

Hypätään hetkeksi kuvausaiheisiin. Kunhan pääsen opintolainasta ja autoremonttilainasta eroon kesään mennessä, alan säästämään dronea varten. DJI julkaisi tässä hiljattain uuden Flip-mallisen dronen, joka vaikuttaa sopivan hyvin omiin tarpeisiini. Sen tekoälyohjaus mahdollistaa myös vlogien tekemisen ja helpomman sisällöntuottamisen, koska se pystyy lentämään myös itsenäisesti ilman ohjainta. Ois siistiä ottaa teidät lukijat/seuraajat mukaan siihen mitä kaikkea saan oppia ja tehdä tällä matkalla. Oma kuvaajadrone tekis asiasta paljon helpompaa. Luonnollisesti sillä pystyy hoitamaan myös asuntokuvaukset.

Keskiviikkona jatketaan taas podcastin parissa ja oon niin kiitollinen, että Mirjami Liimatainen tulee mun vieraaksi. Hänellä on niin hyvä silmä laadukkaisiin kuviin, että siitäkin keskustelusta voi taas ammentaa valtavasti itselleen. Aion jatkaa podcastin tekemistä nyt uudella innolla. Se on toki asia mistä joudun karsimaan jos elämä tulee tielle, mutta onneksi laadukkaat jaksot säilyvät kuunneltavana. Uusia jaksoja voi aina jatkaa arjen helpottuessa.

En elättele mitään kummempia toiveita tulevaisuudelle, tai tee liian pitkiä suunnitelmia. Jatkan asioiden tekemistä päivä kerrallaan päällekaatumis-järjestyksessä. Sain tämänkin viikon täytettyä melkein minuutilleen, joten laskut tulee maksettua, lapset saa ruokaa ja itselläkin taakka kevenee. Mukavaa uutta viikkoa!

Blogi 26: Rahahuolia ja tasapainoa

Eipä ole tullut hetkeen blogia jätettyä niin sanotusti viime tippaan. Mulla on ollut viimeiset viikot törkeetä minuuttiaikataulua, joten en ole ehtinyt paljon ennakoida kirjoittamista. Tää tuleva viikko on töiden kannalta tätä maanantaita lukuunottamatta tosi tyhjä (muutama keikka tai kuvaus saattaa tulla), joten ehdin enemmän lepäillä.

Tänään kävi niin harmillisesti, että mun dronen yhteys päätti katketa sopivalla korkeudella, joten se tuhoutui kappaleiksi. Olin onneksi ehtinyt kuvata jo asuntokuvauskohteen. Asiakkaan kanssa etsittiin dronea noin puoli tuntia metsästä ja lopulta hän löysi sen. Sain siis muistikortin talteen. Toi DJI:n Mavic Mini 1 on tunnettu yhteysongelmistaan ja sain monta kertaa kamppailla sen kanssa aikaisemmin. Nyt se viimein päätti heittää veivinsä.

Mä ajattelin, että kesän potentiaalisista veronpalautusrahoista voisi ostaa sitten uuden dronen, mutta vaikuttaa siltä, että saattaa jopa tulla takkiin, koska alkuvuosi tuli tehtyä liian pienellä prosentilla. Onneksi voin vielä vähentää verotuksessa n. 400e edestä kalustohankintoja, jos päätös näyttää pahalta. Muussa tapauksessa voin siirtää nuo vähennykset ensi vuoteen.

Appiukko on ollut vuosien ajan yrittäjänä ja kertoi minulle viisaan neuvon: Älä osta luotolla tai osamaksulla. Kyllä mulla autolaina juoksee, mutta muita lainoja en ole opintolainan lisäksi ottanut. Nyt kesäkuussa opintolainan maksaminen tulee myös viimein päätökseen ja pääsen taas yhdestä kuukausierästä eroon. Tavoitteeni olisi, että lopulta ei tarvitsisi maksaa yhtäkään lainaa, koska se on stressaavaa.

Ois tosi helppoa tässäkin tilanteessa vaan ostaa osamaksulla joku 600-1200e drone. Mä oon edellisenä vuonna tehnyt muistaakseni neljä asunnon dronekuvausta, joten loppupelissä niitä tulee tosi harvoin ainakin tällä hetkellä. Riittävän hyvän dronen hankintakulut on sen verran korkeet suhteessa siitä saatavaan tuottoon, ettei se tällä hetkellä kannata, kun menoja on muitakin. Tänä keväänä pitäis mm. ostaa autoon uudet kesärenkaat, ja koska meidän auto on sen verran iso, ei siihen kelpaa mitkä tahansa renkaat, vaan niiden tulee kestää enemmän painoa. XL-renkaat on heti merkittävästi kalliimpia, joten lompakko köyhtyy taas mukavasti.

Mulle on ollut aina vaikeeta erottaa se mitä haluan ja mitä tarvitsen, koska oon niin impulsiivinen. Jälkikäteen tulee sitten aina kuitenkin harmiteltua, kun kaikki meni mitä tulikin. Mä alan onneksi joissain asioissa oppia, että pystyn odottamaan oikeampaa hetkeä. Mihinkään ei pitäisi olla kiire toisarvoisissa asioissa.

Se että elämä on tosi kiireistä voi tuntua aika ajoin stressaavalta, mutta toisaalta se että on monesta vastuussa, antaa elämälle myös merkityksellisyyttä. Kun pitää elämän perusasiat kunnossa, kuten riittävän unen ja säännöllisen liikunnan, pysyy mielenterveyskin suhteellisen vakaana. Myös se että elää “päivä kerrallaan” helpottaa todella paljon. Vaikka kalenterissa onkin paljon merkintöjä, jokaisen päivän voi kohdata sellaisenaan. Useimmiten tuleva päivä ei ollutkaan niin raskas, kuin aluksi ajatteli.

Mä ajattelin aluksi etten jaksa kirjoittaa tätä blogia, koska päivä oli niin pitkä. Ainut yhteinen hetki vaimon kanssa kesti vain 5 minuuttia, ja senkin ajan kuunneltiin lasten kiukuttelua. Hän oli myös niin väsynyt että paineli suoraan nukkumaan lasten nukutuksen jälkeen. Mulle tuli sellainen olo etten tee nyt mitään ihmeellistä, vaan annan tajunnanvirran viedä ja kerron siitä mitä mielen päällä on. Näköjään sieltä löytyy rahahuolia ja stressiä tekemättömistä asioista. Toivottavasti tää ei ollut liian raskasta luettavaa.

Vaikka monta asiaa on vielä kesken, oon saanut purettua tekemättömien asioiden listaa sen verran, että podcastit taas jatkuu pian. Infoan Instagramissa asiasta lisää, kun seuraava haastattelu tulee ajankohtaisemmaksi. Ensi viikolla ois tarkoitus taas äänittää ja toivon ettei tule mitään yllättäviä esteitä. Nyt meen vastailemaan laiminlyötyihin viesteihin, ja puran listaa taas siitä päästä. Katsotaan milloin uni tulee silmään. Mukavaa uutta viikkoa sinulle!

Blogi 25: Positiivisuus edellä, ainakin lopulta.

Blogin julkaisua edeltävä viikko oli työntäyteinen. Palvelutalossa tein useamman keikan ja siihen päälle muutamat henkilökuvaukset. Oon kieltäytynyt kaikista uusista menoista ja se on pikku hiljaa purkanut kasaantunutta tehtävälistaa. Pieni some-loma postaamisesta teki myös hyvää vaikka tilin ja nettisivun katseluluvut tipahti tosi reippaasti. Ois monta syytä masentua tällä hetkellä, mutta sen takia yritän kaivaa vähän positiivista sävyä elämään. Kerron teille muutamasta kielteisestä ajatuksesta, ja miten olen työstänyt niitä.

Toiset kuvaajat on parempia kuin minä. Instagramia selaamalla varmistaa, ettei omat tuotokset näytä enää miltään, eikä ketään kiinnosta kuitenkaan omat tekeleet. Jos totta puhutaan, mä oon kuvannut aktiivisesti tosi vähän aikaa ja siksi on ymmärrettävää ettei laatu voikaan olla samalla tasolla, kuin muilla ammattikuvaajilla. Asioita oppii tekemällä ja kokeilemalla, eikä kenestäkään tulee huippuammattilaista ilman virheitä. Mä oon aina tykännyt analysoida toisten töitä. Koen että mulla on siksi ihan hyvä “silmä” eli näkemys siitä, miltä hyvä kuva näyttää. Tekninen puoli sekä käytännön toteutus opitaan kuitenkin vasta kokemuksen kautta.

Sen sijaan että rapistuttaisin itsetuntoni toisten hienojen kuvien ja videoiden alle, yritän käyttää niitä inspiraation lähteenä. Kun seuraa taitavien kuvaajien edesottamuksia, saa usein hienoja ahaa-elämyksiä siitä, miten asioita voisi tehdä myös toisella tavalla. Saman kuvausgenren sisältäkin löytyy jo tosi paljon vaihtelua eri kuvaajien välillä, eikä siksi pidä ajatella, että oma tyyli tehdä on jotenkin huonompi. Se on vain erilainen.

Yksi kiinteistövälittäjä sanoi viikko sitten että kaikkien meidän kuvaajien tyyli on ihan erilainen. Jotkut tykkää ottaa sellaisia sisustuslehti-kuvia, jotka välittää enemmän tunnelmaa. Mä sen sijaan tykkään, että tila hahmottuu mahdollisimman hyvin, eikä ostajan tarvitse arpoa missä huoneessa ollaan kun hän vertaa pohjapiirrustusta kuviin. Henkilökuvissa mulla on vähän sama tyyli. Ei mitään villejä kulmia tai erikoisuuksia. Tasaisen tylsää, mutta laadukasta.

Tavasta tehdä asioita heijastuu henkilön persoonallisuus. Itse ajattelen: “jos se toimii, se riittää.” Ehkä me kaikki sorrutaan ajoittain “ruoho on vihreämpää toisella puolen” -ajatteluun. Ne joilla on luonnostaan kiharat, haluaa suorat hiukset ja toisinpäin. Mä haluisin olla taiteellisempi ja räiskyvä, mutten ole. Ei se silti oo huono asia, koska kaikille on paikkansa. Omaa juttua kannattaa aina kehittää, muttei kannata pyrkiä olemaan jotain muuta kuin on.

Mä en koskaan saa asiakkaita, koska muut on niin hyviä/pitkään tehneet. Tän ajatuksen kanssa kamppailee varmaan kaikki aloittelevat yrittäjät, varsinkin jos ala on tosi kilpailtu. Mä oon tosi iloinen, kun sain tänään (lauantaina) kuvauksessa palautteen asiakaspalvelusta, jossa asiakas kiitti mua nopeesta vastaamisesta ja muutenkin selkeästä viestinnästä. Oli mielenkiintoista jutella siitä, miten vaikeaa hänen oli saada yhteys muihin kuvaajiin. Kun näitä hyviä asiakaspalautteita saa, ne alkaa pikkuhiljaa levittämään sanaa. Puskaradion toimivuuteen täytyy vaan luottaa näillä pikkupaikkakunnilla.

Onhan se selvää, että mäkin jos hankin jotain palveluita, otan usein sen ensimmäisen vaihtoehdon. Jos se on liian kallis, otan sitä seuraavan enkä jaksa selata minnekään kolmannelle sivulle Googlen-hakukoneessa. Se on todella surullista, että isot ketjut syö pienyritysten työt, mutta tää verkostoitumisen aikakausi mahdollistaa palveluiden ja tavaroiden hankinnan lähes mistä päin maailmaa tahansa. Sama ilmiö näkyy luonnollisesti valokuvaamisessa.

Tässäkin pitää ajatella niitä, jotka komeilee siellä hakukoneiden kärjessä. He on nähneet kovan työn ollakseen siellä, ja on hienoa että heidän työnsä palkitaan ja laatu näkyy. Mun tehtävä pienempänä on vaan tehdä yhtä määrätietoisesti ja pitkään töitä sen eteen, että ansaitsen paikkani muiden joukossa. Sattumalla on myös paikkansa, koska nykyään saatetaan “trendata” tai päästä “viraaliksi” jonkun somejulkaisun myötä. Siihen ei kuitenkaan kannata luottaa. Vaikka lottovoitto on mahdollinen, suurin osa miljonääreistä on hankkinut rahansa kovalla työllä ja he pystyvät myös säilyttämään sen.

Fakta on se, ettei kuvaamalla ainakaan miljonääriksi tulla, eikä sen pitäisi olla tarkoituskaan. Rahan havittelija ei saa koskaan tarpeekseen, ja ahneuden edessä elämä romuttuu. Mä oon aina tykännyt eräästä afrikkalaisesta viisaudesta, jossa bisnesmies tulee kalastajan luo ja kehottaa häntä hankkimaan veneen sekä tekemään kalastuksen suuryrityksen. Lopputulos on se, että lopulta hän voi vain kalastaa kuten alussakin. Välissä oli vain useamman kymmenen vuoden työ. Eihän se kivaa ole elää kädestä suuhun, mutta kaikesta selviää, kun pitää elämänsä ja tavoitteensa yksinkertaisina ja realistisina.

Yrittäjyyden parhaat puolet on yrittäjyys ja huonoimmat puolet on myös yrittäjyys. Se että saa päättää omista asioistaan on mahtavaa, mutta 95% ajasta joutuu käyttämään kaikkeen muuhun kuin siihen, miksi alkoi tehdä tuota työtä. Jokaisen on tehtävä valinta, arvostaako sitä 5:ttä prosenttia, kun saa vain kuvata asiakkaita. Kyllä tää asia tuli mulle shokkina, vaikka tiesinkin suurinpiirtein mihin olin ryhtymässä. Alan ymmärtää edellisiä pomojani, sitä miksi hermo oli joskus kireänä.

Valoa on tunnelin päässä ja keinot alakulon voittamiseksi on aktiivisessa käytössä. Yleensä olen pitänyt talvesta, mutta tämä talvi on ollut kaikista raskain tähän mennessä. Pian valokuvaajat heräävät kuopistaan (terkut Netalle!) ja saadaan taas enemmän valoa ja asiakastilauksia. Käännetään negatiiviset asiat päälaelleen ja etsitään sitä valoa, muuten kenno on ihan pimeä. Tsemppiä liukasteluun kaikille!

Blogi 24: Mustavalkoinen, lapsen kaltainen?

Sain viimein auton huollosta perjantaina. Loppusumma korjaamolaskulle oli 1436€. Siitä oli hajonnut pakokaasun palautusjärjestelmä (EGR) ja muutama pikkujuttu sen ympäriltä. Mä en kantele pankkitilillä mitään isoja summia ja aluksi alkoi jännittämään. Onneksi sain lainattua rahat kaverilta remonttia varten. Mulla on ihan hyvän kokoinen summa tulossa palkkoja rästistä, joten ei jää tääkään asia pitkäksi aikaa kaivelemaan ja pystyn nopeesti maksamaan takaisin. On mahtavaa, kun ystävään voi luottaa hädän hetkellä.

Lähtökohtaisesti rahan lainaaminen on ongelmallista, koska aina voi käydä niin, että takaisinmaksu vaikeutuu. Ei olisi kiva aiheuttaa turhaa kitkaa ystävyyteen rahan takia. Eipä sen puoleen, mun lähipiirissä ei sellaiset ihmiset kovin pitkää pysy, joille rahan arvo on jotain muuta kuin vain pakollinen paha ja keino saada elämän välttämättömyydet. Mä oon yrittänyt olla antelias läheisiä kohtaan, kun on joskus sattunut olemaan ylimääräistä. Oon kiitollinen, että sain itse tällä kertaa vastaavaa huomiota osakseni.

Voisin viedä tätä blogia, vaikka mihin suuntaan näiden tilannepäivitysten jälkeen, mutta kuvaamisesta puhuminen voisi sopia pieneksi hetkeksi. Toinen ystäväni laittoi mulle Canonin filmikameran parilla objektiivilla ja ootan, että pääsen testaamaan sitä. Oon vakuuttunut siitä, että filmillä saa aikaan paljon “elävämmän” ja 3D-ulotteisemman kuvan kuin kameran digitaalisen sensorin kautta. Kuten Kankaisen Mikko sanoi: “joku siinä rapinassa miellyttää”.

Hyvä asetelma ja valon hallinta on tietysti valokuvaamisen a ja o. Nykyään ihmiset räpsii kuvia ja julkaisee niitä päivittäin, joten massasta erottuminen on tosi hankalaa. Persoonallisen oman tyylin löytäminen auttaa kohdentamaan asiakaskuntaa, sekä toimii ikään kuin työn allekirjoituksena. Mä haluan oppia hallitsemaan varjot hyvin ja löytää pehmeän sekä kontrastisen välistä jotain kaunista. Uskon että filmikuvaaminen tulee auttamaan tässä. Se että joutuu oikeasti miettimään jokaisen räpsäisyn maksaessa, varmasti kehittää taiteellista silmää ja pakottaa irrottautumaan sarjakuvauksen tuomasta turvan illuusiosta. Hyvä kuva on muutakin kuin aukinaiset silmät, se kertoo tarinan.

Filmikuvaamisen lisäksi menneisyyttä, joskin trendikästä, ovat mustavalkoiset kuvat. Mä en nuorempana jotenkin ollenkaan ymmärtänyt niiden hienoutta. Joskus värit vie kuitenkin huomiota pois kuvan merkityksestä tai tarinasta. Usein editoidessa kokeilen molemmat vaihtoehdot tai sitten saatan muuttaa jotain värisävyjä lähemmäs yhtenevää värikokonaisuutta. Jotkut värit häiritsevät ja ne voi ottaa joskus pois kokonaan ja säilyttää toiset.

Mun tarkoitus ei kuitenkaan oo puhua väriteorioista, vaan rinnastaa värittömyyttä ajatteluun. Mustavalkoinen ajattelutapa on ollut osa mua koko elämäni ja viimeisen kolmen vuoden aikana oon yrittänyt työskennellä päästäkseni siitä eroon. Väitän kuitenkin ettei se ole täysin turha tapa ajatella, riippuen tietysti asiasta. Kerron teille nyt hieman syitä.

Varsinkin kun tekee isoja muutoksia elämässään ja ajattelutavassaan, on usein helpompaa tehdä mustavalkoisia ratkaisuja. Vaikka esimerkiksi laihtuminen onnistuu lähes millä ruokavaliolla tahansa, on helpompaa noudattaa jotain rajoittavaa ruokavaliota tai ainakin karsia paljon sokeria sisältävät herkut pois. Jos joku kärsii alkoholismista, se tarkoittaa usein, että kaikki ryyppäävät kaverit pitää dumpata kokonaan, koska muuten suistuisi takaisin samalle tielle. Mustavalkoiselle ajattelulle on paikkansa.

Liika ylianalysointi on tietysti myös kuluttavaa ja stressaavaa. Ainakin tämän hetken näytön perusteella raitis alkoholisti ei pysty palaamaan kohtuukäyttäjäksi ja joutuu siksi kieltäytymään juomasta kokonaan. Jos on henkisesti väsynyt, voi helpottaa elämää kieltäytymällä kaikista mukavistakin ylimääräisistä menoista, jotta tekee itselleen lepoaikaa.

Jos kuitenkin jatkaa vain yksioikoisesti eteenpäin, se on sama kuin lapsi jatkaisi vaippojen käyttöä, vaikka olisi ollut yökuiva jo monen kuukauden ajan. Tuntuu että jotkut ihmiset kantavat yksioikoista ajattelutapaa mukanaan koko elämänsä. Saattaahan se pissa tulla housuun 37 vuotiaanakin, vaikka viime kerrasta olisi 34 vuotta. Ehkä tää vertaus kertoo aika paljon siitä, mitä mieltä mä oon liian yksioikoisesta tai mustavalkoisesta ajattelusta.

Mun oma kokemus on, että edeltävä tapa ajatella tekee elämästä tylsää, kaverit ovat kopioita sinusta, eikä uusia asioita tule koettua, koska “enhän minä nyt…” (ja muut kootut selitykset). Vaikka mun elämän palaset oli aikaisemminkin ulkoisesti kohdallaan, tunsin jatkuvaa tyhjyyttä, ahdistuneisuutta ja syyllisyyttä kaikesta mahdollisesta. Tein monia sääntöjä itselleni, koska ajattelin että kaikki asiat voivat johtaa uudelleen addiktoitumiseen. Onneksi persoonallisuus on pikku hiljaa korjaantunut ja näen asiat laajemmin.

Mä katsoin erästä urheiluaiheista videota palautumisesta, ja siinä puhuttiin siitä kuinka jotkut urheilijat yrittävät jatkuvasti keksiä uusia tapoja palautua paremmin suorituksistaan. Näistä esimerkkeinä esimerkiksi venyttely, kuuma- ja kylmäaltistukset, lihasvasara yms. Monesti nää urheilijat kysyy valmentajilta, että mitä mä voin tehdä enemmän, jotta toipuisin vieläkin paremmin. Vastaus on se että ajattelussasi on vikaa. Jos haluat palautua, sinun täytyy tehdä VÄHEMMÄN, ei enemmän. Parasta palautumista saattaakin olla sohvalla istuminen ja pleikkarin pelaaminen.

Mä aloin kelaamaan voisko tätä samaa asiaa soveltaa myös henkiseen palautumiseen ja uskon että voi. Hengitysharjoitusten, mindfulnessin, lomamatkojen ja irtiottojen lisäämisen sijaan joskus pelkästään hölmön telkkarisarjan katsominen kymmenettä kertaa putkeen ja teen juominen voi olla just sopivaa lepoa, mitä aivot tarvii irrottautuakseen arjen huolista.

Kolmen viikon autottomuus auttoi meidän perhettä kävelemään kymmeniä kilometrejä. Siirtymisiin meni enemmän aikaa ja jouduttiin karsimaan tarpeettomia asioita aikataulusta, jotta päästiin hoitamaan tärkeimmät asiat. Se vapautti kuitenkin aikaa keskusteluille ja reippaan kävelyn jälkeen mieliala on ollut ihan mahtava. Yksinkertaisuus on selkeesti avain monen asian hoitamiseen. Ei kannata monimutkaistaa lepoa, vaikka sekin yritetään tehdä erikoiseksi tänä suorittamisen someaikakautena.

Tätä kirjoittaessani katselen samalla NHL-jääkiekkoa, kun ilmaispeli välitetään telkkarin kautta. Mä nautin tästä, kun en enää kanna syyllisyyttä kaikesta mitä teen. Yöunet saattaa vähän jäädä, enkä halua vetää överiksi ja kompromissina karsia unista joka kerta. Tänään tuntuu silti hyvältä eikä ole aikaista herätystä, joten rentoudun itsekseni ja annan ammattilaisten näyttää miten sitä kiekkoa liikutellaan.

Mä varmaan kuulostan rikkinäiseltä gramofonilta, kun puhun tästä rennosti ottamisesta jokaisessa blogissa. Se on mulle tällä hetkellä tosi iso avain mun mielenrauhaan ja siksi kirjoitan siitä niin kauan kuin virtaa riittää. Nyt paistan munakkaan ja syön sen paahtoleivän kanssa. Mukavaa viikkoa sinulle!

Blogi 23: Virheistä oppii

Viime viikolla kerroin hajonneesta autostamme ja tällä hetkellä korjaamolaskun arvio huitelee 1300€:n tietämillä ja toivon ettei se siitä enää nousisi. Autoilu on kallista ja jos asuttaisiin isommassa kaupungissa, en haluaisi pitää autoa ollenkaan. Kuvauskeikoille ei pääse ainakaan täälläpäin julkisten avulla, eikä kalustoakaan olisi helppoa kuljetella käsipelin. Tällä hetkellä auto on pakollinen paha ja joudun lähes itkien maksamaan korjaamolaskun.

Tuntuu että viime viikkoisen pahimman notkahduksen mielialassa oon saanut ylitettyä ja olotila on tällä hetkellä suhteelliseen vakaa. Ois hienoa tulla tietoiseksi niistä prosesseista, jotka korjaa kelkkaa oikeaan suuntaan, jotta vois hyödyntää niitä uudelleen alakulon vaaniessa näköpiiriin. Oon vaan ajatellut että viimeisen puolen vuoden aikana koin niin paljon muutoksia, ettei keho ole vielä ehtinyt ajatusvirran tasolle ja sisäistämään kaikkea. Muutos on aina stressi, oli sen syynä mieluinen tai ikävä asia.

Muutoshaluisena ihmisenä haluisin heti korjata kaikki rikkoutuneet asiat. Mun psyyke ei meinaa kestää sitä, jos joku asia on toistuvasti tai pitkään rempallaan. Kolmen lapsen hoitaminen on onneksi opettanut mulle paljon järkevyydestä ja armollisuudesta. Omia standardeja on pakko laskea, jos haluaa säilyttää mielenterveytensä, koska 150 asiaa on samaan aikaan pielessä. Et ehdi harrastaa, nukkua tai varsinkaan pitää kämppää priimakunnossa. On helpompaa todeta, että näin on just ihan hyvä ja nyt en jaksa enempää.

Kävin tänään maanantaina kuvaamassa asunnon Imatralla ja satuin tekemään ensimmäisen hölmön virheeni. Unohdin nimittäin kuvata saunan. Tilanne on sisäänsä huvittava, koska istuin kuitenkin saunassa salama kädessä kun otin kuvaa kylpyhuoneen puolelta, jotta sain sen valotettua hyvin. Ei sitten pieneen mieleen tullut, että sen saunankin voisi kuvata erikseen. Noh, onneksi kyse ei ole yksityisasiakkaasta, vaan asuntopalvelusta, jolloin asunnon eteenpäin laitto tuskin jää siitä kiinni. Tollaset jutut silti harmittaa ja käyn ehdottomasti asian korjaamassa, jos asiakas vaatii sitä.

Virheitä sattuu kaikille ja tästä me juteltiin Kankaisen Mikon kanssa podcastissa. Tärkeää on myöntää ne, kertoa olevansa pahoillaan ja korjata asiat muita mukisematta. Rehellisyyttä arvostetaan, koska monien moraali työmarkkinoilla on laskenut niin alas, ettei se ole enää itsestäänselvyys. Siksi on oikeastaan aika helppo erottua. Ainakin palvelutalossa työskennellessä olet selkeä poikkeus, kun toimit rehellisesti. Surullista, mutta totta.

Kuten oon varmaan joka toisessa blogissa kirjoittanut jossain muodossa mun perfektionistisesta ajattelusta, tää virheiden harmitteleminen on yks viiste siitä. Kun lapsi saa jatkuvasti toruja siitä, mitä tekee väärin, miten ei osaa ja mitä pitäisi tehdä tai millainen pitäisi olla, saa vain kannettavakseen ison ja mahdollisesti koko elämän kestävän taakan toisten miellyttäjänä. Mulle pienetkin virheet on tuntuneet aikaisemmin niin pahalta kuin olisin tappanut jonkun. Noin 10 vuoden työstämisen jälkeen mä selviän enää vain kohtalaisilla tunnontuskilla.

Perfektionismin hyviä puolia on tietysti se, että olet lähtökohtaisesti kaikessa aika hyvä, koska et ole koskaan täysin tyytyväinen. Sen piirteen valjastaminen oikein on ominaisuus, jota kaikilta ihmisiltä ei löydy. Mun entinen pomo siivousfirmassa kiitteli aina siitä miten mulla on hyvä silmä. Tietysti hyvien vinkkien avulla se harjaantui. Jos ei ole kiinnostunut etsimään puutteita, ei niitä myöskään löydä. Siitäkin voi saada paljon iloa kun todella onnistuu hoitamaan jonkun asian erittäin hyvin. Tasapainoista on todeta, ettei olisi tuolla hetkellä voinut tehdä yhtään paremmin.

Vaikka sauna jäi tänään kuvaamatta, keksin kuitenkin kamerastani taas uuden toiminnon, joka nopeuttaa eri valotuksien ottamista. Tuotakaan ei varmaan olisi tullut ajatelleeksi, jos ei pohtisi jatkuvasti pieniä kehityskohteita. Jokainen säästetty minuutti kohteessa mahdollistaa laadun parantamisen ja lisää aikaa perheelleni aivan konkreettisesti.

Kirjoitin tän blogin 3 ensimmäistä kappaletta sunnuntaina ja pohdin mikä on auttanut mun mielialaa nousemaan ja taisin saada vastauksen. Mä oon nyt raahannut monena päivänä lapsia ahkiossa tai sitten kuljettanut heitä lastenvaunuilla ja tuossa lumimäärässä tarpominen ei ole kovin helppoa. Suihkussa pitäisi käydä 4 kertaa päivässä, mutta olo on ihan mahtava. Mä nautin “treenin” jälkeisestä olosta ja viimeisen vuoden ajan oon ollut tosi laiska ja mennyt töihin lähes tulkoon aina autolla. Pienet 3-5 kilometrin matkat voisi ihan hyvin taittaa pyörällä ja saisi näin pienen henkisen piristyksen.

Aluksi ajattelin etten saa tämän viikon blogia edes aikaiseksi. Jotain tekstiä kuitenkin tuli inspiraation puutteesta huolimatta ja olen siitä iloinen. Sain viimeisteltyä myös seuraavan podcast-jakson. Käyhän kuuntelemassa viimein valmiiksi saattamani 4. jakso podcastistani Kameran takana. Linkki löytyy nettisivultani tai sitten suoraan Spotifystä. Näillä eväillä voi jatkaa uutta viikkoa. Tsemppiä ja ei murehdita liikaa pieniä virheitä!