Blogi 5: Kohti yrittäjyyttä (hulluutta)!

Mä tein sen päätöksen. Ilmoitin esihenkilölle, etten aio enää jatkaa töitä samassa paikassa, vaan hyppään täysipäiväiseksi valokuvaajaksi. Kaksi kuukautta sitten tää ei mitenkään tuntunut järkevältä vaihtoehdolta, mutta asioita on tapahtunut niin nopeasti. Annahan kun kerron niistä hieman tarkemmin.

Tasan kuukausi sitten mä aukaisin tän nettisivun ja päätin, että teen jotain valokuvauksen eteen joka päivä. Tän seurauksena sain yhteydenotto pyynnön liittyen kiinteistövalokuvaukseen ja kerroin olevani kiinnostunut. Muutaman testikuvauksen ja palaverin jälkeen me kirjoitettiin sopimus ja oon tästä niin innoissani. Valotan asian yksityiskohtia myöhemmin.

Tää tarkottaa sitä, että mulla alkaa päivätyöt. Tällä hetkellä oon ollut kolmivuorotyössä 80% työajalla. Tykkään työstäni palvelutalossa, mutta epäsäännöllinen elämänrytmi tekee vaikeaksi luoda mitään yhteyttä ympäröivään maailmaan. Lähes tulkoon kaikki muut lapsiperheiden isät ovat päivätöissä ja viikonloput vapaana. Sen sijaan itse olen usein arkisin iltavuorossa ja viikonloput töissä. Illat ovat myös vaimolleni vaikeimpia, koska kolmen pienen lapsen nukuttaminen yksin on aikamoinen työmaa. Nää päivällä toteutettavat kuvaushommat mahdollistaa hypyn tasaisempaan arkeen, ja sitä me kaivataan molemmat kipeästi.

Mulle yrittäjyys on vähän ristiriitainen käsite. Tavallaan sen liikkuvuus ja vapaus kiehtoo, mutta toisaalta olen vastuussa aivan kaikesta. Tänään perehdyin tarkemmin, miten saan nettisivuni näkymään Googlen-hakukoneessa, vaikka sinne syötettäisiin “lapsikuvaus Lappeenranta”. Huomasin, että nettisivun markkinointi ja sen kohdentaminen on aivan eri asia, kuin toimivan ja hyvännäköisen tekeminen. Tavallaan arvostan sitä, että voin erottua panostamalla pieniin yksityiskohtiin, mutta toisaalta asioiden opettelun paljous tuppaa lannistamaan.

Jos alkaisin luettelemaan kaikkia ideoita ja suunnitelmia yritykseni varalle, niin se olisi tylsää luettavaa. Minulla on ensi viikolla neljä yövuoroa putkeen, ja ajattelin tuolloin hiljaisina hetkinä tehdä nettisivuun parannuksia, kuten lisätä laajemman hinnaston ja optimoida sivun näkyvyyttä hakukoneissa. Tavoitteena olisi tehdä näistä sivuista mahdollisimmat houkuttelevat potentiaalisille asiakkaille.

Ajattelin myös, että tästä blogista voisi tulla sellainen kerran viikossa ilmestyvä “Tomin Tiistai”-blogi. Eli julkaisupäivä olisi aina tiistai-aamuna, jotta sen ehtii lukemaan aamukahvia hörppien, tai sitten kello 9:n tauolla. Joku toistuva fraasi tai idea voisi myös lisätä mielekkyyttä, mutta se on vielä työn alla. Joka tapauksessa pyrin säännöllistämään tämänkin, ja luomaan näin perheelleni säännöllisemmän aikataulun.

Joku kooste siis edellisestä: minusta tulee yrittäjä, mutta se on iso muutos, joka vaatii paljon työtä. Haluan kuitenkin laittaa perheeni ykköseksi. Toivon etteivät läheiseni käsitä väärin tätä muutosta, sillä kyse ei ole mistään suuruuden hulluudesta tai kajahtaneisuudesta. Vaikka innostun kyllä helposti, en kuitenkaan halua näin isoissa asioissa tehdä hätiköityjä liikkeitä. Ajatukseni on jatkaa sijaisuuksien tekemistä hoito-alalla, jos kuvaushommaa ei riitä toimeentuloksi. Toisaalta se on loistava ja varma takaportti, koska tiedän että siellä minulle on aina töitä. Pitkästä määräaikaisesta työsopimuksesta halusin kuitenkin luopua, jotta saan täyden liikkumavapauden ja voin todella asettaa perheeni edut etusijalle.

Ensimmäinen drone-pörriäinen

Otetaan tähän väliin hieman tekniikkaa. Hankin tori.fi:n kautta pikkuisen kuvauskopterin eli dronen. Näitä käytetään aika paljon kiinteistökuvaus hommissa, ja totesin että minun kannattaa hypätä siihen kelkkaan oitis ja aloittaa harjoitteleminen. Muutaman lennätyskerran aikana olen meinannut tuhota tämän jo ainakin kolmesti. Kaksi niistä kerroista johtui yhteyden katkeamisesta huonossa paikassa, ja kerran meinasin lentää katutolppaan. Onneksi paketissa on myös varasiipiä, jos satun jotain rikkomaan.

Dronea lennättäessä tulee sellainen “pikkupoika olo” ja se on ihan hauska tunne, koska suurimman osan ajasta joudun olemaan kovin vastuullinen. Harjoitteleminen ei tunnu työltä, ja se on kuitenkin tosi tärkeää, että hallitsee kyseisen työkalun työkohteessa, ja osaa toimia nopeasti. Tällä hetkellä säästän kalliimpaan kopteriin, joka kykenee ottamaan laadukkaampaa kuvaa ja videota. Näin saan täytettyä yhteistyökumppanini laatukriteerit. Sitä ennen yritän olla tuhoamatta tätä dronea ja lennän vain avonaisilla kentillä ilman lähellä roikkuvia puiden oksia.

Haluaisin kurottaa korkeuksiin myös muissa kuvaamisen muodoissa, mutta nyt täytyy priorisoida se työ, joka tuo leivän pöytään. Vaikka totesin jossain toisessa blogissa haluavani kuvata vain ihmisiä, niin joudun tekemään kompromisseja sen suhteen. Hyviä lapsi- ja perhekuvaajia on niin paljon, että minulla on sillä markkinalla vain pienet mahdollisuudet saada jalansijaa. Jos jatkaisin kuvaamista vain sivubisneksenä, niin silloin asialla ei olisi suurempaa merkitystä.

Ystäväni sanoi että n. 90% tuloista valokuvaajana tulee yrityspuolelta ja jotain säännöllistä täytyy olla, jotta voi pärjätä tällä alalla. Iso peukku kaikille niille, jotka saatte tulonne hää- ja newborn kuvauksista, koska harvemmin niissä on palaavia asiakkaita. Tietysti sana kiertää ja sen voima on edelleen hyvin merkittävä, vaikka some ja muut netin palvelut ovatkin isossa roolissa palveluiden valinnassa.

Furulundin lehto, Lappeenrannan Lauritsalassa

Laitan tähän loppuun vielä kuvan upeasta paikassa, johon kävimme eilen perheeni kanssa tutustumassa. Metsä rauhoittaa levottoman sielun tehokkaasti, varsinkin tälläinen satumetsämäinen upea ilmestys. Tän kaiken hullunmyllyn, työkuvioiden muuttumisen, jatkuvan oppimisen keskellä täytyy nollata, ja luontoretket on kyllä ihan parhautta. Lihapiirakat folion sisään ja nuotiolle paistamaan, niin mieli lepää vielä paremmin. Lapset myös nauttii luonnossa kirmaamisesta ja se takaa paremman yöunen sekä heille, että vanhemmille.

Tein tätä blogia nyt noin kahden tunnin ajan ja uniaika meni aikoja sitten. Tämä “rakas päiväkirja” on mulle jotenkin muodostunut tärkeäksi terapiamuodoksi, ja oon tosi kiitollinen kaikille teille, jotka ootte laittaneet yksityisesti tsemppi-viestejä. Sen takia en halua lipsua tästä asettamastani aikataulusta, vaan julkaista vastedes joka tiistai. Näin takaan että muutkin saa annoksen hulluutta edes kerran viikossa. Muistakaa nyt myös rampata mun sivuilla joka päivä ja tunti, niin Google luulee, että tänne kannattaa tulla muidenkin. Mukavaa lämmintä alkavaa syksyä kaikille!

Blogi 4: Touhotus ja suunnanmuutokset

Taas on töissä yövuoro. Kello on nyt 3:40. Ei oikeastaan edes väsytä, vaikka tämä on ensimmäinen yövuoro kolmesta. Olen syönyt kohta puoli pakettia After Eight-suklaata, koska muille yöhoitajille ei suklaani kelvannut. Muistan kuinka lapsuudessa sain kyseistä suklaata kaveriltani ja silloin jo minusta tuntui ettei näin hyvää suklaata olekaan. Olen edelleen samaa mieltä. Harmi että paketti on niin kallis, ettei sitä voi joka yövuoroon ostaa. Tänään vain tuntui siltä että nyt on juhlapäivä.

Oikeastaan mulla viimeiset kaksi viikkoa on olleet yhtä hulinaa. Järkättiin vaimon kanssa lapsille eläin-naamiaiset, joita tyttäremme oli toivonut jo monen vuoden ajan. Korona päätti pilata nuo suunnitelmat, mutta onneksi nyt saatiin juhlat pidettyä. Olisi ollut kiva kuvata juhlia paremminkin, mutta päätin tyytyä räpsimään satunnaisotoksia vaimon kännykällä ja keskittyä itse tunnelmaan. Se oli viisas päätös, koska järjestelmäkameran kanssa huomio olisi mennyt aivan toisaalle.

Hulinaan on kuulunut myös kotistudion rakentaminen. Se alkaa viimeinkin olla kuvauskuntoinen ja muutamia otoksia olenkin jo julkaissut Instagramiin. Sain salamat lainaan ystävältäni joulukuuhun saakka ja niiden käyttö on opettanut paljon valotuksesta. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että kotistudio jää vain oman perheen kuvaukseen, koska näin pienten lasten kanssa asiakkaiden tuominen studioon tuntuu jotenkin vaivalloiselta. En toki kieltäydy jos joku tuttu haluaa tulla kuvattavaksi. Siitä saa paljon iloa, kun joku saa kauttani itsestään laadukkaat kuvat. Ehkä hamassa tulevaisuudessa asiakkaiden tuominen erilliseen studioon voisi olla kevyempää, kun legopalikat ja Ryhmä Hau-figuurit eivät pyöri varpaiden välissä.

Vierashuone tyhjennetty studion rakennusta varten.

2 vk edellisen kuvan jälkeen, huoneessa vielä hieman ylimääräistä rojua.

Tän kaiken järjestelyn lisäksi kävin tekemässä ensimmäisen asiakas-kuvaukseni. Olin onneksi kaukaa viisas ja tajusin ottaa muovikelmua mukaan, koska viimeinen kuvaustunti vietettiin vesisateessa. Oma harrastelijatason kamera ei ole sääsuojattu, joten täytyy ottaa hieman varovaisemmin. Kuvaus itsessään oli tosi leppoisa ja puolivälin kahvitauko rentoutti tunnelmaa. Viimeisen puolituntisen aikana saatiin mielestäni parhaat kuvat ja uskon että se on tuon tauon aikana rakennetun rennon tunnelman ansiota. Opin myös kamera-kalustostani sen millaisia päivityksiä tulen tekemään potrettikuvausten suhteen.

Eikä siinä vielä kaikki. Oon saanut myös yhteydenottoja yrityspuolelta ja se tuli mulle yllätyksenä. Ilmeisesti jatkuva some-mainostaminen ja panostaminen nettisivun ulkoasuun ja sisältöön on auttanut lisäämään näkyvyyttä. Kiitos tietysti kuuluu teille kaikille sivustoni vierailijoille, koska kävijämäärät nostavat sivuani Googlen-hakutuloksissa ja näin nettisivut ovat helpommin myös yritysten näkyvillä. Joka viikko yritän tehdä pieniä hienosäätöjä teksteihin, jotta ne pysyvät omien uusien näkemysten tasalla.

Mulla on sellainen iso haaste, että on kauhea tarve kertoa jännittävistä asioista heti muille. Periaatteessa se on ihan hyvä asia, mutta ongelmia muodostuu, kun viikon päästä suuntaukset ovat kääntyneet jo aivan päälaelleen. Siinä välissä kerron niistä muutoksista taas toisille, ja edelliset ovat vielä siinä uskossa, että tavoittelen jotain toisia asioita. Valokuvaus ystäväni sanoi hyvin ettei koskaan tiedä mistä ne ovet aukeaa. Nyt alkaa vaikuttaa siltä että ne aukeaa aika yllättävistä ja odottamattomista lähteistä ja sen takia täytyy tehdä nopeita kurssin muutoksia.

Viime blogissa sanoin, että haluan keskittyä kuvaamaan ihmisiä, ja se pitää edelleen paikkaansa. Yrittäjä-henkisen ihmisen täytyy kuitenkin seurata markkinoita ja pitää korvat höröllä potentiaalisten asiakkaiden varalta. Toisaalta alussa olisi hölmöä kieltäytyä hyvistä tarjouksista, koska jokainen tilaisuus antaa uuden mahdollisuuden kehittyä ja oppia. Sehän ei silti tarkoita ettei se oma juttu voisi edelleen pysyä samana, mutta täytyy olla joustava, jos haluaa selvitä kilpaillulla ja rankalla alalla. Epävarmuus kuitenkin vaivaa ja hyppäys vakaasta tulosta asiakkaiden varaan hieman pelottaa. Onneksi minulla on aina takaportti mihin palata, koska hoitoalalla ainakin toistaiseksi on vakaa tulevaisuus. Kerron tästä asiasta tarkemmin myöhemmin, kun saan asiaan jotain selvyyttä. Toistaiseksi minun täytyy säilyttää kryptisyys, etten taas sorru lupaamaan ja puhumaan, ja kuitenkin kääntämään takkiani kahden viikon kuluttua.

Sellaisia aika varmoja päätöksiä uskallan sanoa kalustohankinnan suhteen, että jossain kohtaa tulen hankkimaan Canonin 6D Mark II -kameran. Siinä on kääntyvä näyttö kuten omassa kamerassani, ja 5D Mark IV:ssä (joka on edeltävää mallia parempi/kalliimpi ja suositumpi) sitä ominaisuutta ei ole. 6D Mark II on “täyden” kennon järjestelmäkamera ja nykyisessä kamerassani kenno on “cropattu”. Käytännössä crop-kennoinen kamera leikkaa kuvasta paljon pois verrattuna full-frame kameraan ja olen huomannut että varsinkin ahtaissa tiloissa on joskus hankalaa saada kohdetta sopimaan kuvaan. Isommalla kennolla kuva “laajenee” samalla linssillä kuvattaessa ja sen lisäksi hämäräkuvaus helpottuu. Isompi sensori kerää enemmän valoa ja tämän myötä myös syväterävyys ja värit paranevat. Jos luet tätä ammattilaisen silmin niin unohda kaikki mitä sanoin, koska siellä varmasti oli jotain virheitä. Yritin selittää tämän ikään kuin sellaisella ihmiselle, joka ei ymmärrä mitään kameroista. Omakin ymmärrykseni kasvaa kokoajan ja ehkä muutaman vuoden päästä ymmärrän asian paremmin ja osaan selittää sen myös selkeämmin.

Lähde: https://www.naturettl.com/full-frame-vs-crop-sensors/

Tämän lisäksi sain hyvän vinkin ystävältäni 135mm polttovälin linssistä. Tällä hetkellä minulla ei ole omaa pitkän matkan objektiivia ja netistä selaillen tuolla polttovälillä otetut kuvat näyttävät todella hyviltä. Asiakaskuvauksessa sain mielestäni aikaan loistavan kuvan, kun asiakas seisoo Saimaassa ja menin vedenpinnan tasolle. Tuo kuva vastaa suunnilleen tuota 135mm polttoväliä, joskin se on otettu lainaamallani Zoom-linssillä. Monet kuvaavat Zoom-objektiiveilla niiden helppouden takia, mutta kuten kerroin edellisessä blogissani niin haluan todella oppia kuvaamaan ja yhden polttovälin linssit ovat paljon halvempia/valovoimaisempia, joten suosin tällä hetkellä niitä.

Pidemmällä putkella voi pysyä rannalla, kun toinen rypee 5-10 metrin päässä vedessä.

Sosiaalinen media on käynnistynyt hyvin ja samoin nettisivut etsivät kokoajan selvempää uomaansa. Aluksi päätin postata ihan joka päivä jonkun kuvan, mutta alan nyt siirtymään 2-3 päivän välein julkaisemiseen. Syy siihen on hyvin looginen. Ei ole aikaa ottaa joka päivä kiinnostavia kuvia. Toisaalta yksittäiset kuvat eivät ehdi saada huomiota kun toinen kaadetaan jo edellisen niskaan. Haluan myös panostaa laatuun ja laittaa tilille sellaisia kuvia, joilla on oikeasti merkitystä.

Tuntuu ettei tässä blogissa ollut kovinkaan tolkkua. En jaksanut miettiä mitään ennakkoaihetta vaan halusin purkaa ainoastaan sydäntäni. Päässä pyörii kokoajan isoja ja pieniä suunnitelmia sekä potentiaalisia ratkaisuvaihtoehtoja, mutta tällä hetkellä mikään ei tunnu olevan täysin selkeä. Toisaalta on jännittävää seurata mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja täytyy vaan ottaa se vastaan mitä tulee. En enää nykyään jaksa murehtia liikaa tulevaa, vaan keskityn elämään tätä ja ainoastaan tätä päivää ja hetkeä, joskus jopa minuuttia. Panikoimalla ei saa mitään järkevää aikaiseksi ja siksi yritän hillitä tuota taipumusta. Liikunta auttaa kyllä isosti omien ajatusten hallinnassa ja liikkumista suosittelen kaikille, joilla ajatus juoksee liian vilkkaasti.

Kiitos taas kun luit tämän blogin! Lisäsin nyt kuvia ensimmäistä kertaa ja yritän tehdä näin myös jatkossa, jos aiheeseen sopivia kuvia löytyy. En kuitenkaan halua kyllästää näitä kirjoituksia liian monella kuvalla, mutta pieniä tärppejä on hyvä heittää, jotta lukija pysyy hereillä. Mukavaa alkavaa syyskuuta sinulle!

Blogi 3: Oikeasti myös valokuvaus-asiaa…

Mun piti aloittaa tää kirjoittaminen siitä, miten opiskelen valokuvausta. Huomasin, että luovuuden suuntaa on hankala kahlita ja kaksi ensimmäistä kirjoitusta oli enemminkin itseterapiaa, kuin opiskelu-päiväkirjaa. Toisaalta mihin tässä on kiire. Tulin siihen johtopäätökseen, että jos mun alitajunta haluaa käydä läpi selvittämättömiä asioita, niin olkoon sitten niin.

Mä en halua etukäteen kauheesti suunnitella mitä kirjoitan vaan annan niin sanotun flow:n viedä. Joitain suuntaviivoja järkevässä tekstissä täytyy silti olla, koska tajunnanvirta helposti säntäilee liian kauas olennaisesta. Tähän blogiin halusin kirjoittaa siitä, mitä oon oppinut nyt viimeisen puolentoista kuukauden aikana, ja siihen mahtuu kyl tosi paljon asiaa.

Oon pyörittäny mielessäni isoja kysymyksiä: Tuunko tekee tätä joskus ammatikseni? Jos teen tätä ammatikseni, haluanko erikoistua, vai tehdä vähän kaikkea? Mitä askelia mun pitää ottaa, että voin ottaa tästä rahaa ja kuinka paljon siitä kehtaa pyytää? Mites sitten veroasiat ja yrittäjyys? Arrghh…

Pikku hiljaa oon alkanut ymmärtämään ettei oo ihan helppoa työskennellä luovalla alalla. Teen tällä hetkellä töitä hoitoalalla ja se on tosi jees, kun meen töihin ja saan palkan. Yrittäjänä asia on ihan eri juttu. Yksi kuukausi saattaa olla super tehokas ja täynnä keikkoja, seuraavat kolme aivan tyhjää ja jotenkin pitäisi selvitä. Asiaa pohdittuani, tuntuisi jotenkin järkevältä tehdä tätä vaan sivutoimena, muun työn ohessa. Perusteluna tässä toimii se, että en halua asettaa vaimoani ja kolmea lastani siihen tilanteeseen, että joudutaan liian suurien epävarmuuksien eteen. Tällä perhe kokoonpanolla niitä epävarmuustekijöitä on jo aivan riittävästi. Tässä valinnassa on auttanut myös se, mitä tuntemani ammattilaiset ovat asiasta kertoneet.

Valinnat muutenkin on aika kiinnostava asia. On aika yleistyvä trendi, että monikaan ihminen ei osaa tai ei halua tehdä selkeitä päätöksiä epäonnistumisen pelossa. Mä taas koen, että mahdollisimman aikaisin selvittämällä mitä haluan, säästän valtavasti rahaa, aikaa ja energiaa. Toiset menee siihen toiseen ääripäähän, että yrittää tavoitella kuuta taivaalta, ja pettyy romahtaessaan pilvilinnoistaan.

Hypätään siis todelliseen aiheeseen: Mitä on tullut opittua? Jos lähden ihan simppeleistä asioista, niin kamerani on tullut paljon tutummaksi. Kun kuvaa lähes joka päivä ja paljon erilaisia kohteita, tulee väistämättään kohtaamaan ongelmia. Revontulien ja potrettien kuvaaminen on kaksi aivan eri maailmaa, mutta molempien osaaminen valottaa tietämystä tärkeimmän työkalun käytöstä, kameran. Yleensä tykkään etsiä johonkin ongelmaan vastauksen Youtubesta tai jos sopivaa videota ei löydy, niin yleensä jokin kirjoitus aiheesta netin uumenista löytyy. Tälläinen tekemällä oppii-metodi on mun mielestä selkein, koska silloin oppii myös väistämättä ne virheet ja osaa löytää niihin tulevaisuudessa helpommin ratkaisuja. Se riski some-oppimisessa kuitenkin on, että kuka tahansa voi esiintyä asiantuntijana ja antaa mahdollisesti jopa väärää tietoa. Sopivanlainen medialukutaito on kuitenkin aina paikallaan ja yleensä huonon asiantuntijan oppii tunnistamaan.

Seuraava asia oli mulle jo itsestään selvä, mutta tuli se todistettua myös tässäkin: Kallis kamera ei tarkoita hyvää kuvaajaa. Mulla on kaks muutaman satasen kitaraa ja molemmat on päivitetty ja säädätetty niin hyvin kuin mahdollista, ja siksi ne vetää vertoja paljon kalliimmille instrumenteille. Aivan kuten musiikki lähtee sormista ja hyvästä tuntumasta, samoin myös kuvat lähtee kuvaajasta ja välineen pätevästä käytöstä.

Eräs hyvä ystäväni, joka työskentelee ammattikuvaajana sanoi, että hän suosittelee kaikille, varsinkin aloittelijoille prime-linssejä (niitä ei voi zoomata, vaan joudut itse liikkumaan). Perusteluna oli kaksi syytä: Zoom-objektiivi tappaa luovuutesi, koska todennäköisesti otat aina vaan samanlaisia kuvia. Prime eli kiinteän polttovälin objektiivi taasen pakottaa löytämään ne oikeat kulmat ja etäisyyden joka toimii. Toiseksi, on mahdotonta tehdä zoom-objektiivia yhtä hyväksi kaikilla etäisyyksillä, joten yleensä niissä on heikompi valovoima, kuin kiinteän polttovälin linsseissä.

Oon nyt pyrkinyt soveltamaan tätä oppia ja se, että mun on oikeesti pitänyt liikkua, on kyllä auttanut löytämään paljon kiinnostavampia kuvakulmia. 7 vuotta ehdin ottaa kuvia kameran mukana tulleella zoom-linssillä, ja olen puolessatoista kuukaudessa oppinut paljon paremmaksi kuvaajaksi kuin tuona aikana. Pääosaisena syynä siihen toki on se, että nyt olen itse kiinnostuneempi oppimaan asiasta. Tätä kiinnostusta ruokkimaan tein myös Instagram-tilin ja tän nettisivun, jotta motivaatio pysyisi yllä. Kieltämättä mitään motivaatio-ongelmia ei ole vielä ilmennyt.

Mulla on siis semi-halpa harrastelija tason Canonin järjestelmäkamera (600D). Tällä hetkellä se hoitaa työnsä hyvin ja siinä vaiheessa, kun joku heittää minua setelitukulla, saatan vaihtaa parempaan. Isompikennoisempi kamera toimisi paremmin valon määrän laskiessa, mutta tällä hetkellä joudun odottelemaan säästöpossun ruokkimista. Mä oon kuitenkin vasta noin parin kuukauden ajan panostanut tähän tosissani, niin olisi aika hölmöä sanoa, että kuvaamiseni kokisi jonkun hurjan harppauksen, jos ostaisin osa-maksulla uuden kameran. Kauppamaailma ruokkii kyllä tätä puolta meissä ihmisissä, mutta se ei ole totta. Puristetaan nyt ensin kaikki mehut tästä ja katsotaan sitten tarvitaanko ja ostetaanko uusi appelsiini.

Mä oon tosi ylpee tän artikkelin (ja myös tällä hetkellä mun nettisivun etusivun) kuvasta. Se on otettu 150e kameralla, missä on kiinni 50e linssi (hinnat siis käytetyn). Siihen päälle se on editoitu Lightroom ohjelmalla, josta maksan n. 12e/kuussa. Ammattimainen värimaailma, täydellinen asetelma ja syvyysvaikutelma, kiinnostava valaistus, sekä kaunis kohde. Muuta ei hyvä kuva tarvitse. En voi uskoa, että toi kuva on otettu extempore-hetkessä ja kuvaus kesti noin 5 minuuttia. Oon editoinut nyt jotain 300 kuvaa tässä puolentoista kuukauden aikana, ja jokainen kuva on opettanut jotain lisää. Tän opin oon kaatanut tuohon kuvaan ja oon tosi tyytyväinen. Siinä on auttanut myös Instagramin lyhyt-videoiden editointivinkit ja samoin Youtuben pidemmät opetusvideot.

Koska tälläinen pelkästä valokuvaustekniikasta puhuminen ei kiinnosta ketään muita, kuin valokuvaajia, niin pysäytetään tähän. Seuraavalla kerralla voin kertoa jotain hauskaa valaistuksesta, mutta siitäkin vain lyhyesti. Mä oon aina rakastanut ihmisen psykologiaa ja toimintaa, ja se kiinnostus painelee aina mulla kaiken tekniikan edelle. Tästä aiheesta voisin luennoida viikkotolkulla, mutta onneksi blogeja voi tehdä useita, niin voin ripotella tiedon jyväsiä pienesti ja sopivissa määrin.

Juteltiin ystäväni kanssa tästä mun nettisivusta ja hän totesi, että se on kovin “blogimainen”. Ja sehän on täysin totta. Tää asia liittyy tavoitteisiin valokuvaajana ja kuten useampi on jo todennut, pelkistetympi ja kylmempi lähestymistapa on ammattimaisempi, silloin kun pyritään vain myymään palveluita. Oon todennut että se ei kuitenkaan ole mun tavoite, enkä tiedä tuleeko se koskaan olemaan. Mä oon jossain mielessä aina halunnut olla sisällöntuottaja ja se on muutenkin enemmän se, mikä saa mut liikkeelle. Se että saan kosketuksen toisiin ihmisiin tekstieni kautta merkitsee mulle paljon, enkä vaihtais sitä muutamaan euroon kuvaustuloina, koska tulen toimeen näinkin. Tietysti joku voi haluta kuvattavaksi juuri siksi, että samaistuu mun tarinaan, ja se ois kaikkein hienointa. Ehkä tulevaisuudessa teen vielä “ammattimaisemman” sivun vain raakaa rahantahkomista varten, mutta se ei ole edes kaukaisessa näköpiirissä.

Mun mielestä kaikkein kiinnostavimpia kohteita kuvata on ihmiset. Luonto on tietysti hieno asia, mutta mikään ei korvaa sitä, kun katselet sen rauhoittavuutta ilman kameraa tai muita häiriötekijöitä. Sitä paitsi niin hyviä luontokuvaajia on maailma täynnä, että minun ei tarvitse nokkaani laittaa siihen laariin. Tässäkin asiassa oon tehnyt päätöksen: Mitä tahansa valokuvaamisen saralla teenkään, keskityn kuvaamaan ihmisiä. Merkityksekkään kuvan ikuistaminen jostain henkilöstä vallitsevassa ympäristössä tuottaa niin suurta mielihyvää, etten kovin paljon suurempia keksi tällä hetkellä.

Paljon on siis tehty isoja rajaavia valintoja. Vaikka kulkemalla yhdestä ovesta toinen sulkeutuu, niin ainakin menee eteenpäin. Priorisointi on nykyaikana niin tärkeetä, kun ihmisillä on paljon vapaa-aikaa tapettavaksi. Aikaa ei kulu enää elämän välttämättömyyksien hankkimiseen/valmistamiseen. Jokainen haluaa että me käytettäis aikaa heidän juttuunsa, mutta se ei kuitenkaan oo mahdollista. Asia, joka munkin on täytynyt opetella, on se, ettei heti tyhjän hetken tullen ota älylaitetta esiin. Ilman tylsiä hetkiä me ei koskaan opita ajattelemaan ja tekemään järkeviä päätöksiä. Helposti me ollaan vaan jotain naama näytössä kiinni kulkevia zombeja, jotka luulee toimivansa itsenäisesti, mutta tosiassa on aivan toisten ajatusten ja vaikutuksen armoilla.

Joten jos jotain haluat tästä blogista ottaa itsellesi, niin nyt heti tämän jälkeen sulje puhelimen näyttö, vie se pois toiseen tilaan ja vietä tylsä ajatteluhetki. Saatat todeta että ompa levollinen ja virkistynyt olo. Tähän olen itsekin vasta havahtunut, ja toivon että niin kävisi monelle muullekin.

Jatketaan uusien juttujen parissa jokusen päivän päästä, kun saan inspiraation takaisin. Sillä välin odotan kommentteja tästä aiheesta: Mistä haluaisit että kirjoitan? Onko psykologinen pohdinta se sun juttu, vai tykkäätkö enemmän tekniikasta? Haluatko nähdä esimerkiksi kuvia kirjoituksen välissä asioista, joista kirjoitan? Mitä vaan risuja ja ruusuja sisällöstä, koska haluan parantaa sitä. Kiitos jälleen kerran kun jaksoit lukea tähän asti. Iso tsemppipeukku kaikille!

Blogi 2: Tarviiko aina parantaa?

Ennen kun aloin kirjoittamaan tätä blogia, paistelin pannulla kananmunaa ja kirjaimellisessa silmän räpäyksessä kuului pieni poksahdus, ja jotain kuumaa osui suoraan mun vasempaan luomeen. Toisin sanoen, ehdin tiedostamattani laittamaan silmän kiinni, ilmeisesti reaktiona siihen ääneen, joka syntyi, kun kananmuna poksahti pannulla. Oon kyllä tosi kiitollinen siitä, että meillä ihmisillä on monia tälläsiä synnynnäisiä kykyjä, jotka suojelee meitä ja auttaa kaikissa asioissa.

Kuitenkin nyt haluisin puhua enemmänkin niistä opituista kyvyistä, joita me voidaan harjoittaa. Ekana monelle tulee varmaan mieleen polkupyörällä ajo, koska se on asia, jonka kaikki on joskus tuntenut vaikeaksi. Toisaalta pyörällä ajo mahdollistaa lapselle tiettyä itsenäisyyttä ja antaa varmasti sellaista tiettyä vallan tunnetta, että on pystyvä ja edistyvä yksilö vallitsevassa ympäristössä, ja ehkä myös siksi se tekee pysyvän muistijäljen.

Kysymys: Kuinka moni ihminen, joka on aikanaan oppinut ajamaan pyörällä, lähtisi tuosta vaan ajamaan jyrkkiä kallio- ja metsäreittejä, joita hurjimmat mäkipyöräilijät vetelee. Veikkaan, että aika moni kieltäytyisi.

Mua on aina kiinnostanut se perustason ylittäminen. Tottakai, kun jotain asiaa tekee ekaa kertaa, se tuntuu tosi vaikealta, mutta loppujen lopuksi todellinen työ taidon kehittämisessä alkaa vasta siinä kohtaa, kun yrittää päästä pois siltä perustasolta. Tällä tasolla tarkoitan sitä, että pysyt pystyssä pyörällä ja voit ajaa sillä töihin tai kouluun tai osaat soittaa kitaralla muutaman kappaleen yksinkertaisilla soinnuilla. Muita vastaavia vois olla meidän rakkaat talviurheilulajit, kuten luistelu ja hiihtäminen. Ihan sekin että osaat siivota kotisi wc:n on taito, joka pitää opetella.

Mä oon aina tykännyt 20/80 periaatteesta. Se tarkoittaa sitä että 20% vaivalla saat aikaseks 80% työstä ja toisaalta jos haluaa ne viimeiset 20% niin täytyy tehdä 80% enemmän työtä. Tästä käytännön esimerkki vois olla, että joku opettelee instrumenttia parin vuoden ajan ja osaa todennäköisesti soittaa melko hyvin minkä tahansa perus pop-kappaleen yksinkertaisia sointuja käyttäen ja ehkä jopa laulaa mukana. Periaatteessa siitä eteenpäin edistyminen ei ole pakollista, jos se ei kiinnosta, koska sillä tavalla jotkut ovat tehneet uransa muusikkoina. Eli perusteet on se näkyvin osa, ja vaatii loppupelissä vähiten vaivaa. Jos joku kuitenkin haluaa kitaravirtuoosiksi, niin täytyy todennäköisesti harjoitella noin 20 vuoden ajan lähes päivittäin ja hinkata monia teknisiä yksityiskohtia sekä mahdollisesti opiskella valtavasti teoriaa, sekä omaksua se.

Vaikka esimerkki ei ehkä ollut kaikkein samaistuttavin, niin uskon, että sait vähän ideasta kiinni. Käytännössä sovellan tätä periaatetta arkielämässä vaikka siinä kuinka paljon panostan johonkin asiaan, joka minun on vain pakko tehdä. Minua ärsyttää jos autoni on likainen, mutta sen sijaan että puunaisin sen kauttaaltaan ja käyttäisin siihen koko päivän, otan roskat pois, pyyhin pahimmat pölyt pinnoilta ja imuroin irtohiekat ja tähän kaikkeen menee aikaa maksimissaan tunti. Olisihan se hienon näköinen, jos jokaisen murusen ottaisi pois, kävisi kaikki kohdat läpi tarkasti ja lisäksi käsin pesisi ja vahaisi auton. Tällä hetkellä minulla on kuitenkin niin kiire, että sen ylimääräisen 4 tunnin käyttäminen auton puunaamiseen ei kiinnosta kyllä tippaakaan ja 20% vaivalla tulee sellainen illuusio, että autoni on ihan siisti.

Olen siis todennut että se 20% on oikeasti monessa asiassa se pakollinen vaiva, mikä sinun täytyy nähdä, mutta se loppu 80% on joko omaksi mielihyväksi tai jostain syystä jotain toista ihmistä varten. Loppupelissä aika pienellä vaivalla suurin osa huomaa että olet tehnyt jotain, ja useimmiten se riittää. Noh, ehkä tämä tuli selitettyä liiankin pitkästi.

Jos hyppään hetkeksi valokuvaukseen niin tosi pienellä vaivalla voit huijata läheisiä, naapureitasi, työkavereitasi, että osaat kuvata. Et tarvitse kuin hyvän kameran (joko puhelimen tai järjestelmäkameran), muutaman Youtuben-opetusvideon ja pari harjoituskertaa niin suurin osa ihmisistä luulee että olet tehnyt tätä vuosia. Koska toisille se sinun pieni 20% vaivasi näyttäytyy 80%:na.

Mä oon aina luullut, että mulla on vahva itseluottamus tai terve itsetunto. Kuitenkin viime vuosien oman analysoinnin myötä ymmärsin asian olevan täysin päinvastoin. Oikeasti olen ollut täysin toisten mielipiteiden varassa oleva heikko itsetuntoinen, toisia pakonomaisesti miellyttävä, ärsyttävä nuori aikuinen. Tän asian tajuaminen oli mulle tosi tärkeetä, koska ymmärsin ettei mun tarvi olla kaikessa hyvä. Kaiken ei tarvitse hipoa täydellisyyttä. Se vaiva minkä näin pitääkseni “toiset” tyytyväisenä, oli mulle aivan valtava sisäinen taakka. Kaikkein pahinta tossa ajattelussa on se, että tosiasiassa ne “toiset” ei odota sulta yleensä yhtään mitään, vaan se kaikki on aivan oman pään sisällä. Ne on vaan oletuksia siitä mitä toiset ehkä odottaa tai toivoo sinulta. Toisin sanoen kasasin omassa päässäni lastin, jota kannoin heikoilla hartioillani aivan turhaan, kun paljon pienempikin olisi riittänyt.

Olen todennut, että suurissa osassa asioista 20% yleensä riittää, ja loput 80% vaivasta on tuskan ja työn takana. Haluan eritoten muistuttaa kaikkia, että kenenkään ei tarvitse olla virtuoosi, tai lähes täydellisyyttä hipova ammattilainen, jos ei sitä itse halua. Myös Somen seuraaminen vääristää ajattelua siitä, miten hienoja kaikki ihmiset ympärillämme ovat, koska näemme vain heidän huippuhetkensä. Mielenterveysongelmat on nykyaikaa vitsaava asia, ja toivon, että jokainen pohtisi aika ajoin edes hetken, onko ihan kunnossa. Joskus omia näkemyksiä tutkimalla voi huomata sellaisia outouksia ettei halua uskoa niitä todeksi, mutta tuo tutkimustyö ei varmasti ole turhaa. Siitä on valtavasti hyötyä sinulle itsellesi ja muille läheisillesi kun pidät itsestäsi huolta, myös henkisesti.

Kun päästin irti heikon itsetunnon otteesta, aloin ensimmäistä kertaa elämässäni saada iloa edistymisestä. Aikaisemmin vaan raippasin itseäni syyttäen, että voisit tehdä paremmin. Nykyään näen, että minulla on kyllä paljon opittavaa, mutta nautin jokaisesta hetkestä, kun omaksun jotain uutta. Olen saanut siis valjastettua tämän maanisen tarpeen tulla paremmaksi. Tällä hetkellä jos opin, vaikka jonkin uuden tavan valotuksesta tai editoinnista, se antaa minulle lisäintoa ja haluan jakaa tuon ilon toisten kanssa. On mahtavaa, kun nykyään oppiminen on voimavara eikä mikään kuluttava asia.

Muutenkin muutamat varsinkin aikasemmissa asuinpaikoissa olevat kaverit kyselee, että missä se entinen Tomi on, joka teki sitä ja tätä ja ajatteli sillä ja tuolla tavalla. Jotenkin nää viimeiset pari-kolme vuotta on olleet isoa henkisen kasvun aikaa ja oon aivan hämmästynyt miten ihminen voi melkeen kuin syntyä uudelleen, pois vanhasta persoonallisuudesta.

Kuten minua tuntevat ihmiset tietää, niin olen vaihdellut kiinnostuksen kohteitani laidasta laitaan vuosien varrella. Tää valokuvaus on kuitenkin nyt se mitä tietä aion kulkea päätyyn asti. Uskon, että joku kyseenalaistaa sen, koska olen ollut aikasemmin tosi ailahtelevainen. Nyt on kuitenkin uusi minä, rauhallisempi kiikkulauta ja vakaa tuki myös perheen luota.

Eräs toinen tärkeä periaate, jota pyrin soveltamaan, on “tee jotain joka päivä”. Toisin sanoen yritän joka päivä tehdä edes vähän jotain valokuvaukseen liittyvää. Oli se sitten kuvien ottaminen, niiden editoiminen, studion rakentaminen, yhteyksien luominen, somen päivittäminen jne. Näin voin taata sen, että menen koko ajan vähän eteenpäin, vaikka olen kolmen pienen lapsen isä ja minulla on tiukka aikataulu. 5 minuuttia elämästä kuitenkin aina löytyy, joskus jopa 10 minuuttia, ja tuo aika on merkittävä. Pienistä puroista tulee suuret joet ja niin myös pienistä valokuvaus-askelista rautainen ammattilainen. Kiitos, kun olet mukana tällä matkalla ja toivotan sinulle mukavaa alkavaa syksyä!

Blogi 1: Tarina luovuudesta

Mikä on taiteilija? Sellainen minä en ainakaan ole. Taiteilijoina olen pitänyt niitä ihmisiä, jotka tekevät jotain luovaa, mutta samalla pukeutuvat persoonallisesti, puhuvat ja elehtivät poikkeuksellisesti ja heistä vain huokuu sellainen… Erilaisuus.

Luovuus on ollut mulle aina kiinnostava asia. Sitä on tosi hankala mitata mitenkään, koska kokemus luovuudestakin on osittain subjektiivinen.

Mua on aina pidetty luovana, lapsesta saakka, mutta en koskaan koe olleeni sitä. Kuvaisin enemmänkin itseäni jäljittelijäksi. Muistan piirtäneeni lapsena autoja ja pyrin jäljittelemään mallia niin tarkasti kuin mahdollista, enkä sallinut minkään poikkeavuuden mennä läpi sormien.

Mä oon muutenkin kasvanut tosi musta-valkoiseksi. Joku on niin ja toinen on noin ja sen välistä ei ole mitään. Taiteellisuus on jossain mielessä kuitenkin sitä kuuluisaa harmaata, ja sen oivaltamiseen mulla meni tosi kauan aikaa.

Kaikki luovat alat, kuten valokuvaus, vaatii mun mielestä tiettyä näkemystä. Tietynlaista nöyryyttä ja avoimuutta ja kumpaakaan näistä en ole saanut syntymälahjana.

Kun tapasin tulevan vaimoni v. 2016 ja opin ymmärtämään hänen ajatusmaailmaansa, niin se oli ensimmäinen kerta elämässäni kun ymmärsin edes vähän tuota abstraktia käsitettä “luovuus”. Aluksi se järkyttää kun oma maailmankuva pikkuhiljaa murenee siitä, etteivät kaikki ajattelekaan asioista niinkuin minä, vaan oikeastaan aivan päinvastaisella tavalla.

Mä oon aina ollut kiinnostunut luovista aloista, mutta kuten alussa totesin, olen jäljitellyt, en luonut uutta. Ensimmäinen luova läpimurto oli, kun tein kappaleen kitaralla. Muistan sen hetken kun olin pakannut tavarat reissua varten ja sitten joku melodia vaan alkoi soida päässä. Pyörittelin sitä mielessäni ja pohdin vaan että mikä ihme tää on. Päätin että kaivan akustisen kitaran, kokeilin tohon keksimääni melodiaan sopivia sointuja ja jammailin niiden mukana ehkä 15 minuuttia. Sen jälkeen lähdin ajelemaan 4 tunnin matkaa Kouvolasta Kolille ja ton matkan aikana kirjoitin mun ensimmäisen laulun.

Tuntu tosi hölmöltä pysähdellä muutaman kilometrin välein bussipysäkeille ja naputtaa puhelimeen sanoja, mutta mulla oli vaan pakottava tarve kertoo jotain mikä mun sisältä kumpus. Kun tajusin perille päästyäni mitä oli tapahtunut ton matkan aikana, niin melkein itkin riemusta. Mä olin ensimmäistä kertaa tehnyt jotain sellaista mitä ei aikaisemmin ollut olemassa!

Sen jälkeen oon tehnyt muutaman kymmenen eri biisiä aikalailla samalla tavalla. Joku idea pomppaa päähän, joskus töissä, joskus keskellä yötä tai autoa ajaessa ja se vaan täytyy heti ottaa talteen tai se katoaa. Otin tavaks hyräillä noi ideat puhelimen ääninauhuriin ja sillä tavalla ne pysy muistissa vaikka oli kiire jatkamaan toisiin asioihin.

Miten tää kaikki edeltävä liittyy mitenkään valokuvaukseen? Noh, sain lopulta syttymään luovuuden kipinän ja sen jälkeen oon yrittänyt löytää sopivaa tasapainoa miten ilmentää sitä. On nimittäin ei yks tai kaks taiteilijaa, jotka ovat pilanneet kaikki ihmissuhteensa ja oman terveytensä luovuuden ja taiteen edessä.

Mä oon ollut lapsesta saakka sellainen nollasta sataan tyyppi, ja se on aika kuluttavaa, niin itselleni kuin perheelleni. Jouduin toteamaan, että musiikkiharrastus alkoi rasittaa muuta perhettä niin ettei se enää kannattanut. En tiedä miksi olin edes asiasta surullinen, kun eihän luovuuden ilmaisu ollut koskaan aikasemminkaan ollut mulle mikään elinehto.

Oon aina harrastanut jotain liikuntaa, mutta en koe sitä niinkään harrastuksena, vaan osittain elämäntapana ja elinehtona että jaksaa arjessa. Tuntui että musiikin jälkeen mulla on ollut joku tyhjiö, jonka oon halunnut täyttää ja pohdin kovasti mihin asiaan löytäisin ton saman kipinän.

Kun oltiin menty naimisiin v. 2017 niin ensimmäinen yhteinen iso ostos oli käytetty järjestelmäkamera. Vaimo ajatteli silloin että se olisi hyvä harrastus ja kyllähän mä sen myötä opettelin hieman perus kameratekniikkaa, vähän kuvankäsittelyä ja erilaisia asetelmia. Kuvauksesta ei kuitenkaan tullut sellaista intohimoa, mitä ehkä olisin toivonut.

Tänä vuonna pääsin osaksi dokumentoimaan tapahtumaa kameran kanssa, koska olin täyttänyt esitietoihin että osaan kuvata ihan kohtalaisesti. Ihmettelin että mut kutsuttiin mukaan, koska tunsin kuitenkin olevani aivan amatööri. Tuo kokemus oli kuitenkin unohtumaton ja se että sain paljon kiitosta kuvista, sai minut ymmärtämään että tällä asialla on oikeasti merkitystä.

Jokainenhan nykyään kuvaa, koska kaikilla ihmisillä on kamera taskussaan puhelimen mukana, mutta oikeasti hyvien kuvien saaminen vaatii luovaa näkemystä ja kokemusta sekä tekniikoiden opiskelua. Vaimoni myös ilmaisi että hän antaisi kyllä täyden tukensa jos halusin panostaa valokuvaukseen, koska hän on aina arvostanut kuvia tärkeistä hetkistä. Sen myötä ajattelin että voisihan sitä kokeilla, jos vaikka innostuisin kunnolla tästä harrastuksesta.

Eipä siitä ole kuin kuukausi ja nyt kirjoitan tätä ensimmäistä blogikirjoitusta omalle verkkosivulleni, joka keskittyy valokuvaukseen. Aina menee siis överiksi, tiedän, anteeksi vaimoni ja kaikki muut kanssakulkijat. Tää kuukausi kameran kanssa on jo nyt vahvistanut meidän avioliittoa ja perhesiteitä myös lastemme kanssa, niin se on mun mielestä selkeä merkki että tätä kannattaa ehdottomasti jatkaa.

Tää ensimmäinen kirjoitus oli nyt malliesimerkki siitä tajunnanvirrasta, jota aivoni tuottavat aamu 4:ltä rauhallisessa yövuorossa, mutta toivon että laitat kommenttia siitä mitä ajattelet näistä ajatuksista ja kerro ihmeessä mikä paikka luovuudella ja taiteellisuudella on sun elämässä. Seuraavat kirjoitukset tulee olemaan aivan yhtä sekavia, mutta yritän pitää ne ainakin yhden teeman sisällä ettei liikaa rönsyilisi.

Kiitos kun jaksoit lukea loppuun asti ja toivotan sinulle mukavaa loppukesää ja alkavaa syksyä!