Blogi 22: Uusi selviytymiskeino

Tää viikko on ollut aika kankea henkisesti, vaikka sain olla melkeen viikon “lomalla”. Sana on siksi heittomerkkien alla, koska takaraivossa on kokoajan keskeneräisiä asioita joita voi hoitaa vain vapaapäivinä ja siksi ei pääse kunnolla lepäämään. Tähän kun lisätään auton hajoaminen ja mahdollinen nelinumeroinen korjauslasku, sekä palkan puuttuminen kuun vaihteesta niin stressitasot on huidelleet aika korkeella. Huomasin kuitenkin maanantaina selkeän edistysaskeleen.

Muistan edellisessä työpaikassani kuinka usein keskustelimme esihenkilön kanssa siitä miten muut huolet vaikuttivat töissä jaksamiseeni voimakkaasti. Ei ihminen ole mikään kone, mutta jos kantaa jatkuvasti taakkaa asioista, joihin ei voi vaikuttaa, ei pötki kovin pitkälle. Viime maanantaina auton hajoamisen jälkeen menin pelaamaan jääkiekkoa ja kaikeksi yllätykseksi minulla oli ihan kivaa, vaikka yleensä vastaavien vastoinkäymisten kohdalla olen ollut vähintäänkin mörrimöykky tai purkanut kiukkuani vähintäänkin mailaani. Pelit meni kuitenkin tosi kivasti ja sain perusteltua itselleni että nautin tuosta hetkestä.

Seurailen muutamia podcasteja ja etsin niiden joukosta itseäni kiinnostavia aiheita. Tällä viikolla Modern Wisdom -podcastissa oli aihe (karkeasti käännettynä): “Miten lopettaa ihmisten miellyttäminen?”. Kyse ei siis ole siitä että tekisi jotain rakkaudesta tai aidosta empatiasta (josta on hyötyä), vaan siitä että kokee velvollisuudeksi sanoa kaikkeen kyllä, koska ei halua tulla hylätyksi, torjutuksi tai syrjityksi. Tavoitteena on terveiden rajojen asettaminen sekä omien vaikuttimien tutkiminen.

Vaikka osaan nykyään sanoa joskus ei, huomasin silti tuota podcastia kuunnellessani edelleen ilmentäväni syvempiä käytöksellisiä haasteita, joita tuo heikkoitsetuntoisuus ja oma menneisyys edelleen saattaa aiheuttaa. Monesti tunnen kouristavan tunteen sisälläni, jos joku oikeasti mukava ihminen kysyy minua mukaan johonkin mihin minulla ei riitä aikaa tai voimavaroja. Päässäni juoksee ajatuksia: “Jos kieltäydyn, tuleeko enää uutta tilaisuutta? En halua jäädä paitsi kaikesta, vaikka nyt olen kiireinen. Ymmärtääkö tuo toinen sen että oikeasti halusin mukaan?”

Mainitsemassani podcast-jaksossa oli eräs käytännöllinen neljän kysymyksen sarja, sen varalta kun ahdistava tunne kumpuaa pintaan:

1. Mitä uskon että tulee tapahtumaan?

2. Miten itse vahvistan noita näkemyksiä?

3. Miten haluaisin uskoa tuossa tilanteessa?

4. Miten voin vahvistaa tuota “uutta” näkemystä?

Otan tilanteesta esimerkin. Työnantaja kysyy minua ylimääräiselle työkeikalle, mutta minulla on sovittu tuohon ajankohtaan menoa.

1. (Väärä uskomus) Hän pettyy, pitää minua joustamattomana ja ei enää kysy minua seuraavan kerran vaikka tarvitsen myös ylimääräisiä vuoroja elättääkseni perheeni.

2. (Miten vahvistan asian itselleni) Pyörittelen mielessäni kauhuskenaarioita, en puhu tunteistani toisille.

3. (Parempi tapa ajatella) Haluaisin uskoa että työnantaja kysyy minua siksi koska luottaa minuun ja haluaa parastani ja siksi tarjoaa minulle ylimääräisen työmahdollisuuden, tiedän myös sen että vaikka olen aikaisemmin kieltäytynyt, se ei tarkoita että uutta mahdollisuutta ei tulisi.

4. (Miten vahvistan parempaa ajattelumallia) En pyörittele kauhuskenaarioita, puhun tilanteesta luotettavalle ihmiselle helpottaakseni huoltani, joka auttaa minua korjaamaan näkemystäni.

Toinen vastaavanlainen aikaisemmin oppimani käytännöllinen ahdistuksenhallinta-keino liittyi Jordan Petersonin analyysiin vaatekaapista. Jos tuntuu siltä että koko vaatekaapin siivoaminen on liian suuri askel, jaa tuo tehtävä niin pieniin osiin että pystyt tekemään sen. Esimerkiksi ota kaapista kaikki sukat ja lajittele ne koriin ja jätä muut seuraavaan kertaan. Tuota tapaa olen soveltanut nyt podcastin editoimiseen. Aluksi editoin 30 minuutin aineiston, sitten 20 minuuttia -> 10 -> ja lopulta tein enää vain 5 minuutin pätkiä. Pilkkomalla projektin osiin saan onnistumisen iloa edistyksestä, mutten kuormita itseäni ahdistuksen alle.

Tähän samaan hengenvetoon täytyy todeta että aion jättää podcastin noin kerran kuukauteen kahden viikon sijaan. Minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa tai voimavaroja editoida jotain monen kymmenen tunnin ajan, joka ei tuo leipää pöytään tai on aikaa pois unestani tai perheen luota. Täytyy myös virkistäytyä ja eilen illalla lasten nukutuksen jälkeen kävin puolitoista tuntia jäällä treenailemassa kiekon käsittelyä. Sen jälkeen nukuin makoisat unet. Mukavien ja kivojen asioiden säätely on mulle tosi vaikeaa, mutta tiedän sen säätelyn olevan hyödyksi.

Toivotaan että nyt kevään myötä kuvauskeikkojen määrä kasvaa, jotta pääsen työstämään ammattitaitoani ja kasvattamaan portfoliota erilaisista kuvauksista. Asuntokuvaus varmasti piristyy ja niitä tulee varmasti enemmän. Jos sulla rakas lukija on joku kuvausidea niin voidaan neuvotella sen toteuttamisesta. Vaikka valokuvaus voi vaikuttaa kalliilta, ei verojen jälkeen hinnasta jää kuin puolet käteen ja ammattilaisen elanto riippuu siitä puolikkaasta. Kuten Netta sanoi podcastissa, valokuvaus on luksustuote. Ainutkertaiset hetket kannattaa mieluummin toteuttaa ammattilaisella, eikä jää silloin harmittamaan sukulaisen ottamat tärähtäneet ja rakeiset kuvat.

Seuraavaan blogiin yritän kaivaa enemmän positiivisuutta ja se varmaan riippuu siitä joudunko syömään kengänpohjia seuraavan kuukauden vai selviänkö hernekeitolla. Myönteinen elämänasenne ei tietysti ole riippuvainen olosuhteista, mutta takaiskut johtavat siihen että täytyy etsiä selviytymiskeinoja ja se on rankkaa. Kyllä se tästä, mukavaa uutta viikkoa!

Blogi 21: Inspiraatio tulee ja menee

Kuten mun säännölliset lukijat ja läheiset ystävät tietää niin oon aika impulsiivinen. Jos alan tekemään jotain, usein innostun siitä aika kovaa ja panostan silloin 110% sekä teoissa ja ajatuksissa. Mitään aaltoa ei kuitenkaan voi surffata loputtomiin vaan jossain kohtaa se hiipuu ja täytyy uida uutta kohti.

Juttelin lyhyesti ystäväni kanssa Instagramissa siitä miten ammattimaisessa toiminnassa ei voi odottaa inspiraatiota. Sinnikkyys ja pitkäjänteisyys ovat välttämättömiä ominaisuuksia, koska yrittäjänä kyse ei ole mistään sprintistä vaan paremminkin kestävyysjuoksusta. Ei se varmaan ole ihme että suurin osa uusista yrityksistä kariutuu joko omaan mahdottomuuteensa, markkinoiden puuttumiseen tai viimeistäänkin innon lässähtämiseen.

Vaikka kaikki ihmiset eivät ole kehon kielen asiantuntijoita ainakaan tietoisesti, jokaisella on kuitenkin lähes poikkeuksetta sisäsyntyiset keinot aistia omia ja toisten tunnetiloja. Sanotaan että innostus tarttuu ja usein aitous on helppo havaita. Vastaavasti myös intuitio saattaa varoittaa jostain henkilöstä tai tilanteesta ja usein sitäkin kannattaa kuunnella. Mä yritän olla aidosti avoin kirja ja helposti lähestyttävä, jotta asiakkaan on helppo huomata se että oikeasti välitän siitä mitä teen. Innostusta voi kuitenkin olla joskus hankala ylläpitää.

Viimeiset puoli vuotta oon panostanut tähän valokuvausyrittäjyyteen aika putkinäköisesti ja keksinyt uusia asioita ylläpitääkseni omaa mielenkiintoani. Mulla on se etuoikeus, että mun ei tarvitse menestyä tässä valokuvauksessa lähihoitaja-ammattini takia tai tarttua kaikkiin huonoihinkin mahdollisuuksiin elättääkseni perheeni. Saan ilman stressiä kehittää ammattitaitoani ja kasvattaa portfoliotani ja keskittää isoimmat voimavarat perheestä huolehtimiseen.

Huomaan että muissa asioissa stressin aiheet vie helposti multa motivaation ja ajattelukyvyn. Mulla on vähän yli kuukausi auton katsastukseen ja siinä ei toimi äänitorvi. Pitäisi ryömiä auton alle etsimään tuo torvi, mitata yleismittarilla saako se virtaa ollenkaan, jolloin tietäisin ongelman olevan jossain releen ja torven välisissä sähköissä, tai sitten ongelma on yksinkertainen ja vaihdan vaan tuon torven uuteen. Tällaisen asian miettiminen saa mun ahdistuskäyrän nousemaan tosi korkealle ja tuntuu että se lamauttaa helposti. Edellisessä autossa termostaatin vaihtaminen aiheutti mulle hermoraunion, vaikka itse vaihtaminen oli aika helppo operaatio. Ei pitäisi pyöritellä liikaa asioita vaan ryhtyä tekemään ja todeta että useinkaan pahimmat pelot ei kuitenkaan toteudu.

Pidin tässä kohtaa blogia 30 minuutin kirjoitustauon, koska halusin käydä etsimässä yleismittarin valmiiksi. Mun piti mennä varastoon ja kaivaa se kesärenkaiden takaa alimmasta laatikosta ja onneksi se oli siellä, niin ei tarvitse sitäkin ostaa. Auton huollattaminen maksaa aivan liikaa ja siks mä ilomielin stressaan, mutta teen ne remontit, kun esimerkiksi jakopääremontti maksaa noin 10 kertaa enemmän kuin pelkät osat Saksasta. Youtuben avulla oon oppinut sekä autoasentajaksi, että valokuvaajaksi, joten sen arvoa ei voi kyllä väheksyä nykyään verrattuna koulutukseen.

Palaan takaisin öljyisistä sormista motivaatioon. Ei oo realistista olettaa että alkuinnostus pysyy missään asioissa loputtomiin. Oli sitten kyse parisuhteesta tai uudesta harrastuksesta, jossain kohtaa siirrytään siihen vaiheeseen missä mielenkiintoa pidetään yllä arkisilla ja hyvin pienillä asioilla. Tavoitteet ja arvot pelaa mun mielestä omaa rooliaan tässä. Jos asian lopettaminen ei ole missään kohtaa edes vaihtoehto, ei silloin sitä ala edes harkitsemaan, vaan keksii uusia tapoja “selviytyä”.

Parina päivänä, kun valokuvaus ammattina on maistunut puulta, oon yrittänyt miettiä vertailun vuoksi muita pitkäkestoisia asioita elämässäni, ja miten olen saanut ylläpidettyä niitä. Liikuntaa ja erilaisia urheilulajeja olen harrastanut siitä lähtien kun opin kävelemään, ja jossain muodossa ne on kulkeneet kokoajan mun rinnalla. Viimeiset pari vuotta oon yrittänyt elvyttää kuntosali-treenaamista ja oon tehnyt erilaisia juttuja aika vaihtelevasti. Välillä olen keskittynyt pelkkään tekniikkaan ja voiman tuottoon levytangon kanssa, toisissa kausissa olen parantanut liikkuvuutta tai tehnyt liikkeitä pelkällä kehon painolla tai sitten kasvattanut aerobista kestävyyttä juoksemalla ja kuntopyörän avulla. Nää kiinnostuksen kohteet on mennyt noin puolivuosittain ja into liikkumiseen on pysynyt kohdallaan.

Joskus täytyy tietysti nollata ja pitää taukoa jostain kivastakin asiasta, jotta huomaa taas hetken päästä kaipaavansa sitä. Sopiva vaihtelu toimii kuitenkin myös hyvänä lääkkeenä motivaation ylläpitämisessä. Mä oon alkanut tulla siihen pisteeseen että huomaan esimerkiksi ravintolassa pitäväni tietyn tyylisistä ruoista enkä enää etsi villejä tai uusia makuyhdistelmiä, koska joka kerta olen todennut villiyden puuskan jälkeen pettyneeni. En yritä keksiä enää pyörää uudestaan vaan tehdä asioita omalla tyylilläni ja tiedän mistä pidän. Tätä samaa periaatetta yritän soveltaa myös valokuvaamiseen.

Mulla on ne tietyt asiat mistä pidän hyvässä kuvassa. Voimakas kontrasti valon ja varjon välillä, synkkyys/mystisyys/haikeus koskettamaan, sekä selkeät linjat rauhoittamaan. Vaikka asiakas on aina oikeassa, ei pidä liikaa ryhtyä kameleontiksi miellyttämään muiden silmää. Asiakas tietää jo palveluita ostaessa millainen kuvaajan tyyli on, joten on kohtuullista odottaa sen myös pysyvän sellaisena. Alan ymmärtämään verkostoitumisen merkityksen, koska näin voin ohjata asiakkaan sopivampaan paikkaan, jotta kaikki ovat tyytyväisiä.

Omaa tyyliä kunnioittaen on kiva tehdä kuitenkin erilaisia asioita, jotta tuo kaivattu inspiraatio pysyy yllä. Tapahtumien kuvaaminen poikkeaa tosi paljon muotokuvauksesta ja ne taas tosi paljon asuntojen kuvaamisesta. Jokaisessa on omat niksinsä ja oppimiskäyränsä. Jos tuntuu että joku tietty kuvaus alkaa tuntua liian arkiselta, voi hetkellisesti keskittyä toisen genren oppimiseen. Monipuolisuus tekee meistä joustavia ja päteviä muuttuviin tilanteisiin ja sellainen mä ainakin haluan olla.

Kun saan inspiraation kirjoittaa blogia, en yleensä suunnittele sitä mitä aion kirjoittaa ja se näkyy ajatuksen poukkoilemisena. Kuten oon aikaisemminkin todennut tän kirjoittamisen olevan terapiaa, niin haluan luovasti oksentaa sen mitä mieleni kulloinkin haluaa tuottaa. Tän jälkeen on aina kevyempi olo, koska usein arjessa ei ehdi keskustella kaikesta mitä on mielen päällä. Huomasin taas tässäkin purkavani alkuperäisen aiheen kylkeen ahdistustani, mutta se auttoi siinä että tuo tuleva remontti ei tunnu enää niin isolta möykyltä sisälläni. Tuntuu että myös inspiraatio esimerkiksi podcastin editoimiseen palautui sen myötä. Kannattaa siis purkaa sydäntään ja selvittää möykyt niin pystyy menemään eteenpäin.

Blogin julkaisupäivä on näköjään 31.12.2024. Mä en aio tehdä mitään kliseisiä lupauksia tulevalle vuodelle, koska muutos pitää aloittaa tänään ja sitä pitää jatkaa hamaan tulevaisuuteen. Mä en tiedä mihin tää mun yritys mut vie, mutta sen tiedän että päättäväisyydellä saan sen toimimaan ja löydän ne toimivat polut ja oikeat yhteistyökumppanit. Kiitos lukemista ja nähdään seuraavan kerran ensi vuonna!

Loppuun pieni PLOT TWIST (eli juonenkäänne). Tarkistin tänään (maanantaina) tekstin kieliasun ja alkoi huvittamaan tämä sepostus äänitorvesta, koska tänään autoni päätti hajota keskustassa ja odottaa nyt diagnoosiaan autohuollossa. Saavat mun puolesta laittaa sen typerän torvenkin kuntoon! Hei vaan :)

Blogi 20: Joskus saa olla myös hauskaa

Ai ettien että, niin kuin eräs Suurmies-Kankainen sanoisi. Lightroomin (kuvaeditointi-ohjelma) tekoälyyn pohjautuva kohinanpoisto päätti turmella mun 320 kuvan setin ja se johtui ilmeisesti sovelluksen jumittumisesta. Noh, koko homma siis alusta, onneks olin valinnut jo noi 320 kuvaa 1500:n joukosta tietokoneen kansiossa niin ei tarvinnut kaikkea tehdä aivan alusta…

Sinäänsä onni ettei kyseessä ole maksava asiakas, vaan pelkästään meidän harrastelijaturnauksen lätkäkuvat. Mä yritän saada joka päivä nyt editoitua sen 50 kuvaa niin saisin noi suurin piirtein viikossa tehtyä ja eteenpäin kavereille, koska “oikeet” työt odottaa. Kaikkea sitä oppii, eikä nää oppirahat oo kiva maksaa, kun monen tunnin työ valuu kankkulan kaivoon. Ehkä tää pätkissä tekeminen varmistaa sen että minimoin viimeistelyn aiheuttamia vahinkoja.

Tää ei nyt oikeestaan ees saanut mua pois tolaltani vaan selvisin pienellä olan kohautuksella. Tässä perfektionismissa on menty rutkasti eteenpäin, eikä tekniikasta johtuvat ongelmat enää hetkauta niin pahasti. Mun motivaatio aloittaa kirjoittaminen tänään kumpus kuitenkin ihan toisesta asiasta.

Mä oon analysoinut itseäni tässä vuosien varrella hyvin paljon ja aina on löytynyt jotain epämiellyttävää. Joka kerta oon ajatellut että hyvä niin, koska taas pääsin askeleella eteenpäin. Mä oon vahvasti sitä mieltä, että paikalleen jumittuminen ja edistyshaluttomuus syö ilon itseltä, lähipiiriltä ja kiinnostus kaikkea arkista kohtaan lässähtää. Tätä jatkuvan edistymisen kulttuuria ei voi kuitenkaan soveltaa ihan kaikkeen.

Mä saan paljon henkilökohtaista iloa esimerkiksi urheilusta sekä musiikista ja ne on mulle irtiottoja arjesta. Sen sijaan että aina nauttisin niistä, joskus tuntuu että kaikki mitä teen on vaan täynnä tavoitteita, suorittamista ja itsensä jatkuvaa ruoskimista. Esimerkiksi sen sijaan että vaan nauttisin jääkiekon pelaamisesta, aina pitää kehittää laukausta, liikkuvuutta, lähtönopeutta yms. Tänään mä tulin siihen tulokseen ettei siinä ole mitään järkeä.

Kun ajattelen valokuvaamista ammattina, pienen edistymisen kipinän säilyttäminen on mun mielestä välttämätöntä, jotta jaksaa pitää työnsä kiinnostavana. Tän viikon asuntokuvauksissa tajusin taas uutta salaman hyödyntämisestä paremmin ja siitä tuli hyvä mieli. Tällä alalla on jatkuvasti uutta opittavaa ja mahdollisuuksia laajentaa osaamistaan. Työ muuttuu väistämättä jossain kohtaa “vaan työksi” ja siksi haluan siinä pitää yllä jatkuvaa pientä edistymistä.

Jos aivot vetää töissä kovaa rallia ja sen perään vielä lapsiperhearjessa yrittää pitää palikat hyppysissä, niin ehkei kannata uuvuttaa itseään niinä harvoina vapaa-ajan hetkinä. Voisinko seuraavaan lätkäpeliin ottaa sen asenteen että meen vaan pitämään hauskaa ilman mitään tavoitteita? Se oiskin uutta mulle ja ehkä antaisi uutta näkökulmaa jatkoa varten.

Itsensä uudelleen ohjelmointi näihin ajatuksiin ei varmasti tuu olemaan helppo tehtävä. Monia vastaavia muutoksia oon saanut kuitenkin jo integroituna edes osittain omaan persoonallisuuteeni ja ne on tehneet mulle tosi hyvää. Takapakkia tulee aika-ajoin ja se täytyy vaan hyväksyä. Pitkästä aikaa eilen kärsin aika kovasta ahdistuksesta enkä saanut sitä menemään ohitse. Huonoja päiviä tulee eikä sille voi mitään. Mun mummoni tykkäsi sanoa: “Huomenna on päivä uus”.

Mä oon vahvasti sitä mieltä että tää blogin kirjoittaminen on avannut monia lukkoja, edistänyt ystävyyssuhteita, parantanut avioliittoani ja suhdetta lapsiini. Tosi kiinnostavaa on huomata miten tunteiden ja ajatuksien sanoittaminen kirjalliseen muotoon avaa aivan uusia ovia omaan sisimpään. Tän kaiken lisäksi vielä jonkun hyvän ystävän kanssa käyty keskustelu samasta aiheesta saattaa laajentaa näkökulmaa lisää ja tehdä opitun sisäistämisen vieläkin helpommaksi. En kyllä kadu tätä kirjoittamista hetkeäkään.

Eräs julkisuuden henkilö menetti 15000 seuraajaa sen vuoksi, että hän sanoi somessa pitävänsä erään henkilön podcastista. Samassa yhteydessä hänen eräs asiakkaansa kehotti häntä poistamaan tuon julkaisun, koska he eivät voi työskennellä sellaisen kanssa joka “kannattaa” tätä henkilöä. Mun mielestäni oli tosi kiinnostavaa mitä hän sanoi tuosta tilanteesta.

Ajatus menee käännettynä jotakuinkin näin: “Ihmiset pelkäävät hyvin paljon sitä mitä toiset ajattelevat, joten he tekevät mitä tahansa miellyttääkseen heitä, ja nuo ihmiset eivät välitä sinusta, vaan lopulta unohtavat sinut.” Mä oon saanut tän kaiken somettelun ja bloggailun myötä uusia hienoja kontakteja, kokenut mahtavia syvällisiä keskusteluja sekä uudistunut ihmisenä. Luonnollisesti matkaan on mahtunut myös ihmettelijöitä/vähättelijöitä ja se kuuluu asiaan.

En vaihtais tän hetkistä tilannetta mihinkään, koska oon kaikista haasteista huolimatta tosi onnellinen ja tyytyväinen. Oon kokenut ekaa kertaa elämässäni mielenrauhaa eikä ulkoiset paineet saa enää mua lannistumaan. Mä oon paasannut tästä toisten miellyttämis-asiasta varmaan joka toisessa blogissa ja keskustelusta, mutta se nyt vaan on ainakin henkilökohtaisesti niin pinnalla oleva asia, etten voi olla puhumatta siitä. Mä haluan miellyttää mulle rakkaita ihmisiä ja tukea kaikkia, joita pystyn omissa olosuhteissa auttamaan jotenkin. Nää ihmettelijät kannattaa kuitenkin jättää huomion ulkopuolelle, koska vähättelyn taustalla on vaan oma paha olo ja tarve polkea toisia alas, jottei oma alhainen olotila tuntuisi ihan niin synkältä.

Aika harvoin mä enää tässä blogissa puhun suoraan valokuvaamisesta. Kirjoittaminen on mulle myös eräänlainen irtiotto arjesta ja omanlainen harrastuksensa. En halua kahlita itseäni jonkun tietyn kategorian alle, vaan tuoda itseni aidosti esille ja pyrkiä olemaan rehellinen lukijoilleni. Tää ei tarkoita sitä, etten jaksaisi puhua tuntikausia objektiiveista tai luovista kuvakulmista. Ne ei kuitenkaan oo kovin samaistuttavia aiheita suuremmalle yleisölle enkä koe tarpeelliseksi pakottaa itseäni tietyn sateenvarjon alle. Podcastini on enemmän sitä varten ja tuota teknistä puolta siellä saa kuulla oikein sopivasti.

Pointti oli että yritän irrottaa sisäisistä kahleista, muistaa kuitenkin terveiden rajojen tärkeyden ja siinä samassa jakaa toivottavasti samaistuttavia ajatuksia. Oon huomannut että mun kirjoituksista aika hyvin paistaa läpi kuinka stressaantunut olen ja tällä hetkellä se mittari on aika korkealla. Toivon että keskeneräisten projektien loppuun saattaminen saa stressiä laskettua. Pikku hiljaa edistytään sitä kohti.

Kiitos taas kerran lukemisesta! Vuosi on lopuillaan ja uuden kimppuun rynnätään. Innolla odotan mitä se tuo tullessaan ja miten saan sovellettua tänä vuonna opittuja asioita käytännössä. Yritän pitää ainakin enemmän hauskaa ja vähentää sääntöjä ja edistymistä niistä asioista, joiden parissa on tarkoitus levätä. Ehkä se kantaa hedelmää. Tsemppiä!

Blogi 19: Mitä opin vuonna 2024?

Jokaisella on joskus niitä päiviä ettei oikein meinaa luistaa. Eikä se edes välttämättä johdu siitä että jotain ikävää olisi tapahtunut, tai ettei olisi saanut paljon aikaan. Mä oon tällä viikolla saanut paljon aikaan ja oma aika on antanut jälleen perspektiiviä siihen miten haluan käyttää elämääni. Olo on kuitenkin poikkeuksellisen tyhjä.

Ne ihmiset joilla ei ole ollut pieniä lapsia ei useinkaan ymmärrä sitä, miten kuluttavaa se on. Kun tuut töistä kotiin, siellä odottaa uusi työpäivä ja silti tuntuu ettet saa mitään aikaan. Tällä viikolla oon voinut purkaa kasaantuneita tehtäviä ja nähdä muutamia ystäviäni ja se on toki tehnyt hyvää. Alan ajan kanssa hyväksymään sen etten pysty kontrolloimaan kaikkea.

Kun palaan ajassa taaksepäin n. 10 vuodella, tullaan ajankohtaan jolloin muutin ensimmäiseen omaan asuntooni. Jostain syystä se 30 neliön yksiö oli lyhyessä ajassa aikamoinen läävä ja tiskivuoret kasaantuivat työpöytäni takana. Nyt ei tulisi mieleenkään olla tekemättä jotain kotitöitä, kun minulla on siihen aikaa. Se tulee ikään kuin selkärangasta, että töistä tultuani laitan tiskit, järjestelen vaatteet oikeille paikoilleen ja alan automaattisesti miettimään jotain tekemätöntä askaretta, joka täytyy hoitaa ennen rentoutumista.

Vaikka sotkuinen koti pikkulapsiperheessä vie aika-ajoin mielenterveyden, en vaihtaisi sitä kuitenkaan tähän yksinäisyyteen, joka kotiin tullessa valtaa nyt mieleni. Pieni tekeminen tekee elämästä merkityksellisempää ja aika saa erilaiset mittasuhteet. Meillä kaikilla on saman verran aikaa käytettävissä, mutta esimerkiksi somen järjetön selaaminen monen tunnin ajan ei edistä kyllä yhtään mitään. Siihen se kuitenkin helposti menee jos aikaa tuntuu olevan liikaa. Jos et lukenut edellistä blogia, niin olin siis tämän viikon yksikseni, kun perhe oli appivanhemmilla.

Mä otin joku vuos takaperin käyttöön sellaisen ajatusmallin, että mietin voisinko tehdä jotain merkityksellistä tai tärkeää kun havahdun selaamaan puhelinta. Se on kyllä auttanut vähentämään somen käyttöä. Varmaan meillä kaikilla on moniakin asioita, joita haluttaisiin tehdä, mutta yleinen laiskistumisen epidemia on jättänyt monet hienot asiat vain ajatuksen tasolle.

Ois helppoa tehdä myös omasta arjesta tosi kiireistä ihan huomaamattaan, jolloin ei näyttäisi olevan aikaa tärkeimmille asioille. Uudet ja kiinnostavat tavarat, tarpeettomat harrastukset tai liian suuret vaatimukset tekee elämästä vaan monimutkaista ja siksi yritän luopua niistä pikkuhiljaa. Viimeisimpänä luovuin lähestulkoon kaikista musiikkivälineistä muutamaa kitaraa lukuun ottamatta, koska ne kerryttivät vain pölyä, enkä kieltämättä ole harmitellut asiaa ollenkaan. Varastot ovat täynnä vastaavia turhia harrastusvälineitä, mutta yritän nyt priorisoida näkyvämpiä stressin aiheita.

Mä oon miettinyt pitkään jos saisin aikaiseksi jonkunlaisen viikkoaikataulun, sellaisen johon kykenen. Joka kerta kun oon yrittänyt sellaista asettaa, on se kaatunut muutaman viikon sisään. Musta vaan tuntuu että elän liian hetkessä pystyäkseni liikaan suunnitteluun. Jos on liikaa asioita kalenterissa, se nostaa ahdistusta ja saa minut lamaantumaan. Sen takia vaikka oma parran siistiminen elää kuin pörssikurssit, välillä näytän siistiltä ja miehekkäältä, toisilla kerroilla metsän peikolta. Täytyy nyt elää sillä tavalla, millä pysyy edes jotenkin järjissään.

Liian tiukan aikataulun sijaan oon pohtinut muistilista-taulun tekemistä itselleni. Joku kohta muistuttaisi pitämään huolta itsestäni, toinen kohta perheestä, seuraava siitä etten ole yksin, vaikka se usein tuntuu siltä. Lisäksi jotain kliseitä nöyryyden ja itsehillinnän säilyttämisestä. Mua on aina ärsyttänyt sellaiset “Just do it” tai “Eat, sleep, repeat” -tyyppiset fraasit, koska oon yrittänyt olla jotenkin erilainen kuin muut. En mä kuitenkaan ole yhtään sen erikoisempi, vaan ihan samanlainen kuin kaikki muutkin. Mäkin yritän löytää itselleni toimivat lausahdukset, jotta pystyn pitämään impulsiivisen luonteeni oikeassa kurssissa.

Moni kokoaa nyt Instagramiin videoita tai kuvia omasta vuodestaan 2024. Jos mä kokoisin listan asioista, jotka oon oppinut tästä vuodesta niin ne menis jotenkin näin:

1. Älä suunnittele liikaa tai liian pitkälle, koska elämäsi voi muuttua hetkessä aivan toisenlaiseksi.

2. Saatat nauttia uusista asioista, kun annat niille ihan oikeasti mahdollisuuden, ole avoin uusille näkökulmille.

3. Älä katso lukuja/prosentteja ja peilaa niitä ihmisarvoosi ja taitoihisi, katsojaluvut ovat toisarvoisia.

4. Älä pelkää epäonnistumista niin paljon ettet edes yritä, parempi on tehdä kuin jättää tekemättä.

5. Pidä huolta itsestäsi, varaa aikaa rentoutumiseen, keskusteluihin ja ennen kaikkea nukkumiseen. Unesta ei saa tinkiä vaikka olisikin kivaa tekemistä, muuten et pian jaksa tehdä mitään.

6. Älä tee mitään siksi että luulet toisten haluavan sitä sinulta. Aitous ei tule toisten miellyttämisestä. Esittäminen vie elämän ilosi.

7. Pidä sosiaalinen media, uutiset ja viihde omalla paikallaan, aseta aikaraja ja keskity tärkeimpiin asioihin.

8. Sen sijaan että haaveilisit aina vain paremmasta (esim. kamerakalustosta), keskity ottamaan kaikki irti siitä, mitä sinulla jo on ja säilytä realistinen näkemys.

9. Ymmärrä arvosi ja suhteuta työsi hinta myös sen mukaan. Älä polje hintoja vain siksi ettei sinulla ole vuosien kokemusta.

10. Kaikki järjestyy kyllä, jätä pois kauhuskenaariot ja kohtaa haasteet mielenkiinnolla ja rauhallisella mielellä.

Tää vuosi on ollut tosi poikkeuksellinen mun elämässä. Meidän kolmas ja suunnitelmien mukaan viimeinen lapsi syntyi huhtikuussa ja nyt keskitytään vain auttamaan meidän pieniä parhaamme mukaan. Samalla valokuvaus-toiminta jatkaa hyvää kasvuaan ja oheistoiminta siihen liittyen tuo mulle paljon iloa. Aika näyttää mitä tuleva vuosi tuo tullessaan ja toivon, että jaksan pitää mielenkiintoni yllä samanlaisena kuin tähänkin asti.

Tän loppuosan blogista kirjoitan seuraavana päivänä ja huomaan että tajunnanvirrastani ei meinaa saada itsekkään selvää. Pieni tarkistus tekee hyvää ja voi katsoa asiaa taas uusin silmin. Tämä logiikka toimii monessa muussakin asiassa. Ottamalla vähän aikaa ja etäisyyttä, löytää usein tuoreita ajatuksia ja näkökulmia. Ois kiva kuulla mitä te ootte oppineet tänä vuonna ja laittakaa ihmeessä kommenttia tänne tai Instagramiin niin jatketaan jutustelua. Mukavaa loppuvuotta ja lumista talvea!

Blogi 18: Mun ei täydy, vaan mä saan

Tää viikko tulee olemaan poikkeuksellinen. Näen perheen seuraavan kerran vasta vähän yli viikon päästä. Tekee ihan hyvää kaikille osapuolille päästä vähän rauhoittumaan. Vaimo ja lapset menivät viettämään aikaa appivanhemmilleni ja itse saan siivoilla ja järjestellä kotia, sekä hoitaa työasioita. Joskus aikaisemmin olisin ahdistunut katsellessani tätä reissuun lähdöstä seurannutta sotkua, mutta nyt en enää.

Ahdistus on mielenkiintoinen reaktio. Se on ikään kuin ylikuumentumista tai mytty, jossa lankakerät ovat menneet sekaisin. Mieli täyttyy hoitamattomista asioista, huolen aiheista, päivän haasteista ja joskus joku pienikin asia voi saada kiikkulaudan keikahtamaan ja aiheuttamaan lumipalloefektin. Mikä on auttanut minua välttämään tuota reaktiota?

Eräs hyvä ajatusmalli itselleni on se ettei minun tarvitse tehdä mitään tai kukaan ei pakota minua tekemään mitään. Saan tehdä ihan mitä haluan eikä kukaan sano minulle että olet paha ihminen, koska tuo sukka makaa keskellä olohuoneen lattiaa. Vaikka tuo sukka olisi lattialla vielä huomennakin, en silti muuttuisi yhdessä yössä kelvottomaksi ja vastuuttomaksi yhteiskunnan hylkiöksi.

Jostain syystä ainakin meidän kulttuurissa on tapana asettaa aika isoja standardeja siitä, miten meidän tulisi elää. Kodin tulee olla siisti kun tulee vieraita, töissä täytyy pystyä käymään energisenä ja tyytyväisenä, sekä kaikkien sukulaisten kanssa täytyy pitää yhteyttä ja muistaa korteilla. Jos oikein asiaa ajattelee, tällä hetkellä pakollista on vain joskus kuolla. Meidän arvomaailma, kulttuuri, tausta, asenteet ja sen hetkinen elämän tilanne asettaa loput “pakotteet”.

Tätä ajatusta pyöritellen olen tullut siihen tulokseen, etten halua murehtia turhia. Kyllä minä haluan pitää kotini siistinä, koska ensinnäkin se on turvallisempi lapsille ja miksei meille aikuisillekin. Jokainen epämääräinen lattian keskellä oleva Duplo-palikka on riski kompastumiselle ja sietämättömälle kivulle jalkapöydässä. Tää mielen muutos on kuitenkin aiheuttanut sen, ettei ahdistus enää nouse katsellessani sotkua, vaan tartun helpommin käsillä olevaan tehtävään.

Nää ajatukset saattaa kuulostaa vähän erikoisilta, mutta jos taustalla on riippuvuus, kauheat dopamiini-laskut, paniikki- ja ahdistuskohtaukset sekä sietämätön tuska jonka seurauksena haluaisi repiä sisuskalut ulos, ei tää pohdinta ehkä kuulosta enää niin omituiselta. Ilman mielenrauhaa elämästä ei tule yhtään mitään ja se on jatkuvaa sairaslomailua, töihin palaamista uupuneena, valittamista ja ahdistusta tekemättömistä asioita. Se että mitään ei ole pakko tehdä, on mahdollistanut mulle asioista nauttimisen ja tärkeimpien priorisoimisen.

Mä en oo suomalaisen hip-hopin kuluttaja, mutta radiosta on joutunut sitäkin aika ajoin kuulemaan. Elastinen valittiin vuonna 2013 vuoden positiivisimmaksi suomalaiseksi ja samaistun eräisiin hänen sanoituksiinsa: “Jos se ois helppoo, kaikki tekis niin. Mus on voima, jota en voi vaientaa. Pusken täysii aina vaan, MUN EI TÄYDY, vaan MÄ SAAN.” Lainaus on siis Eteen ja Ylös -kappaleesta.

Se että mitään ei ole pakko tehdä vapauttaa turhasta taakasta. Sen sijaan me SAADAAN tehdä ihan valtavasti asioita ja siitä täytyy olla kiitollinen. Tää asenne ei mun mielestä oo kovin olosuhteista riippuvainen, koska vaikeistakin loukoista voi päästä pois kun vaan jaksaa kärsivällisesti yrittää. Joku voisi tässä kohtaa heittää esimerkin sodan keskeltä tai vankiloista ja ymmärrän että nautitaan tällä hetkellä aika isosta valinnan vapauden luksuksesta. Tästä hyvinvointiyhteiskunnasta huolimatta moni on masentunut, jatkuvasti huolissaan ja kyntää aivan pohjamudissa. Mä en halua enää sitä itselleni tai läheisilleni.

Palatakseni tuohon olohuoneen lattialla olevaan sukkaan. Tykkään nykyään jakaa ongelmat pienempiin osiin, jolloin niistä tulee helpompia käsitellä. Saatan ottaa esimerkiksi tänään käsittelyyn vain olohuoneen tv-tason ja siivota sen päältä turhat tavarat pois. Jos tuntuu siltä, saatan siivota myös keittiön pöydän. Ei kannata haukata liian isoa palaa ja ottaa tavoitteeksi vaikka koko olohuonetta, jos tietää että se on monta kertaa johtanut epäonnistumiseen ja pettymykseen. Pilkkomalla ongelman osiin, olen monesti huomannut siivoavani lopulta koko olohuoneen ja ehkä myös työhuoneen siinä samalla, ja missään kohtaa työ ei ole tuntunut liian rankalta. Mä oon itsekin häkeltynyt miten osaan nykyään käsitellä tätä asiaa.

Tällä viikolla MÄ HALUAN siivota, editoida podcastia, editoida harrastelija-lätkäturnauksen kuvia, sekä tehdä ruishampurilaisia. Viikkoon mahtuu myös kiinteistöjen kuvausta, ehkä yksi luovempi kuvaus ja pari palvelutalokeikkaa sekä yksi puheen tekeminen. Ei tässä siis ehdi loikoilemaan tai ottamaan rennosti, vaikka lapset eivät olekaan vaatimassa aikaani. Todennäköisesti saattaa tulla myös lisää kuvauskeikkoja lyhyellä varoitusajalla ja aikataulu kiristyy entisestään. En halua kuitenkaan etukäteen murehtia sitä mitä saattaa tulla yllättäen.

Kirjoitan tätä maanantai-aamuna, koska viikonloppuna pelasin ja kuvasin jääkiekkoa omien matsien välissä. Viime viikko meni myös omituisessa selkäkivussa, joka on nyt poissa kuin ihmeen kautta. Kipu yllätti myös kylkikaaressa hetken aikaa ja ystäväni pohdiskeli, jos nämä kivut voisivatkin johtua sappikivuista. Asiaa täytyy tutkia perusteellisemmin ja muutkin oireet sekä riskitekijät sopivat kyllä kuvaan. Tällä hetkellä ei onneksi ole mitään kipuja ja yritän hoitaa kaikki “pakolliset” askareet toivoen etteivät kivut yllätä jälleen. Elämä on joskus arvaamatonta.

Aamun kuvauskeikan jälkeen haen paketin, jonka mukana tulevat tilaamani RGB-valotikut. Toivottavasti ne toimivat hyvin ja pääsen toteuttamaan yhden kiinnostavan kuvausprojektin. Toivotan sulle leppoisaa viikkoa ja jos nää ajatukset resonoi niin laita kommenttia tai vaikka Instassa viestiä, koska tykkään syventää näitä ajatuksia mielelläni. Mulle suurta iloa tuo se jos voin auttaa, oli sitten kyse kameratekniikassa, mielenterveys-haasteissa tai oikeastaan mistä vaan, johon olen edes hieman tarkemmin perehtynyt. Ollaan yhteydessä ja jatketaan taas ensi viikolla!

Blogi 17: Miksi enää jatkaa?

Käytiin tänään (perjantaina 29.11) yhdessä perheenä kiertämässä Kouvolan kirpputoreja. Lapset kiukutteli matkat molempiin suuntiin, mutta meillä oli silti tosi kiva päivä. Asuttiin aikaisemmin 5 vuotta Kouvolassa ja meidän hyvät ystävät kävi moikkaamassa meitä paikallisessa Prismassa. Kahvikupposen ääressä pariskunnan toinen osapuoli totesi, että luki aluksi blogejani, muttei enää jaksa. Voin sanoa että ymmärrän täysin.

Näiden blogien tarkoitus on olla terapiaa itselleni, lyhyttä ja tuoretta sisältöä uusille seuraajille, sekä päivitystä elämääni muutamille “himoseuraajille”. Kiitos teille, jotka olette kulkeneet mukana alusta saakka. Nykyaikana on niin paljon seurattavaa, ettei millään kaikenlaisia “nobodyjen” kirjoituksia jaksa lukea. Mun mielestä se on täysin ok, koska en miekään seuraa kuin vain muutamia sisällöntuottajia aktiivisesti ajan puutteen vuoksi.

Mulla resonoi tosi paljon Kankaisen Mikon ajatus podcastissa siitä ettei meidän tarvitse olla mitään tärkeitä, eikä meidän ammatti tai näkyvyys määritä meitä ihmisenä. Mä oon aina yrittänyt heikon itsetuntoni takia päästä esille ja näyttää toisille “miten hieno tyyppi mä oon”. Sellainen näyttäminen ja esittäminen kääntyy kuitenkin aina päälaelleen ja saa aikaan vain käänteisen reaktion, karttelun ja pahan puhumisen selän takana.

Sain vaimoltani tässä illalla ehkä kivoimman kommentin ikinä: “Sä oot niin hassu, ihan höpö.” Mä oon yrittänyt myös olla hauska koko elämäni ja 15 vuotta olen katsonut stand-uppia löytääkseni ne oikeat vitsit oppiakseni ja ollakseni hauska. Mitä siihen sitten oikeasti tarvittiin. Olin tänään vaan oma itseni ja rento siinä mitä sanoin. Yksikään väkisin keksitty tarina ei ole hauska, jos sen takaa paistaa epävarmuus ja tarve tulla nähdyksi.

On ihan mahtavaa huomata, mitä näiden blogien kirjoittaminen keskimäärin 16 viikon ajan on saanut aikaan. Ne on johtaneet moniin hienoihin syvällisiin keskusteluihin, tuoneet oivalluksia ja kääntäneet suuntaani hyvin nopeasti. Saattaa vaikuttaa siltä että mun mielipide vaihtuu jokaisen blogin jälkeen ja näin se on vähän mennytkin. Sen viikon aikana kun oon saanut palautetta edellisestä blogistani, oon taas oppinut laajempaa näkökulmaa ja se on usein johtanut nopeaan muutokseen.

Tiedän olevani suhteellisen ailahteleva persoona ja siks mä haen tasapainoa melkein kokoajan. Enkä toisaalta tykkää hengailla liian kauan jossain ajatusmallissa, josta on mulle tai toisille haittaa ja siitäkin syystä pyrin tekemään nopeita korjausliikkeitä. Kaikesta ailahtelusta huolimatta koen, että oon päässyt aina vaan lähemmäksi sitä aitoa minää ja pikku hiljaa myös luopunut monista tunnelukoista. Syyllisyys tekemättömistä asioista ja omista ongelmista painaa aina vaan vähemmän, ja se vapauttaa toiminnalle paljon enemmän energiaa.

Vaikka mulla on pitänyt kiirettä töiden kanssa, tuntuu että oon silti jaksanut pitää huolta itsestäni, kodistani, perheestäni ja muista vastuista suhteellisen hyvin. Itsevarmuus ja luottamus omaan tekemiseen on kasvanut ja osaan myös nykyään sanoa ei tilaisuuksille, jotka ei ole vaivan arvoisia. Vaimoni on polttanut ainakin 157:t pelihousut mun impulssien kanssa tässä 7,5 vuoden aikana ja nyt niitä palaa enää vain yhdet kuukaudessa. Edistystä on tullut siis merkittävästi.

Tässä kohtaa sisäinen syyllisyys nostaa päätään ja tuntee että on puhunut vain itsestään. Sitähän varten terapiaan mennään. Mulle puhuminen on keino selvittää mytyssä olevia ajatuksia, ja tää kirjoittaminen toimii vastaavalla tavalla. Vaikka jaan näitä asioita julkisesti, ei mun tarvitse saada tästä mitään ylistystä tai kunniaa. Mulle hienointa ois, jos jollekin nää tekstit resonois niin, että hekin uskaltais olla enemmän oma itsensä ja vapautua turhasta itsekriittisyyden ja toisten miellyttämisen pelosta. Se on yks iso syy miks mä jatkan kirjoittamista.

Kuunneltiin menomatkalla Kouvolaan mun ja Mikon keskustelu kokonaisuudessaan ja täytyy myöntää että se on kyllä hyvää settiä. Parasta on, kun esittää jonkun huonosti ilmaistun kysymyksen. Ensin sen sisältämää näkemystä korjataan ja vastataan silti älykkäästi ja kunnioittavasti. Siinä oppii tosi paljon haastattelijana, kun kaikki ei mee täysin putkeen. Muutenkin oon oppinut että kannattaa esittää joku näkemys kysymyksen yhteydessä, koska ihmisen egolle tekee hyvää korjata tuota näkemystä. Se antaa lisäpotkua keskustelulle kunhan molemmin puolinen kunnioitus säilyy. Sitä podcastissa on ja jos et vielä ole kuunnellut niin tee se. Myös 1 jakso on ihan mahtava ja suosittelen kuuntelemaan senkin. Tässä tämä mainos ohjelman välissä. Takaisin asiaan.

Toinen looginen syy jatkaa tätä blogia on, että yksinkertaisesti koen sen olevan osa mun yritystoimintaa. Ei kukaan jaksaisi lukea (ystävääni lainatakseni) mitään puoli vuotta sitten tehtyä blogikirjoitusta, joka ei ole enää mitenkään ajankohtainen. Viikottainen blogi on aina ajankohtainen ja pitää omaakin mielekkyyttä yllä. Tänne voin jakaa myös uudet kalustohankinnat, kuvaustekniikat ja muut aiheet, jotka ei kiinnosta ketään mun kavereita. Se on sitten omalla vastuulla haluaako lukea Godoxin-salamasta tai RGB-valoista.

Ois helppoa jättää jotain kesken tylsistymisen vuoksi. Ei kuitenkaan kannata tylsistyä! Vanhoistakin asioista saa tuoreita etsimällä niihin uutta näkökulmaa ja laajentamalla näkemyksiään eri ihmisten kanssa. Voin kertoo että oon vasta pääsemässä vauhtiin mun luovan hulluuden kanssa. Mulla on pari kiinnostavaa kuvausprojektia tulossa, uusia podcast haastateltavia jonossa, potentiaalinen studiopaikan etsintä käynnissä ja kaikkea muuta hauskaa ja innostavaa. Yhdestä asiasta päätin kuitenkin luopua.

Aluksi ajattelin somen kasvattamisen olevan tärkein asia. Huonosti tehdyt ja heikkolaatuiset Reels-videot ei kuitenkaan tuo mitään näkyvyyttä. Jos mulla tulee vastaisuudessa jokin video-idea niin panostan siihen enemmän, enkä vain lätki huonokuvaista ja heikkolaatuista videota joka perjantai. Mä ootan innolla että saan hankittua ehkä ens kesänä uuden kunnollisen dronen ja sen myötä pääsen tekemään sen kautta sisältöä. Vielä ei kuitenkaan oo sen aika vaan keskityn tähän mulle rakkaaksi muodostuneeseen blogiin ja pyrin etsimään potentiaalisia uhreja podcast-haastatteluun.

Olihan taas aikamoinen keskiyön kirjoitustulva. Onneksi voin tarkastaa tän sisällön vielä ennen viikon alkua ja tehdä tarvittavat korjaukset epäjohdonmukaisuuksiin. Nyt keskityn nauttimaan vapaa-viikonlopusta ja oikeastaan minilomasta, koska ajattelin mennä töihin vasta seuraavana keskiviikkona. Aika siistiä että voi vaan päättää näin. Hyvin menee ja toivon samaa myös sinulle. Mukavaa uutta viikkoa!

Blogi 16: Työn ja arjen yhteen sovittaminen

Mä oon yrittänyt ottaa uuden tavan ennakoida aina vaan enemmän. Ehkä vanhemmuus on opettanut sitä kaikkein eniten. Lasten kanssa täytyy varautua kaikkeen ja monelta harmilta on säästynyt, kun esim. vauvalle on löytynyt se ylimääräinen vaate tai tutti varmuuden vuoksi. Oon alkanut tekemään blogia selkeesti aikaisemmin, joten sen ehtii vielä lukea läpi ennen tiistain julkaisua useaan kertaan ja korjata pieniä asiavirheitä. Kirjoitan tätä nyt lauantaina.

Tän viikon (47) päätin olla postaamatta mitään uutta Instagramiin. Mulla on ollut paljon palvelutalokeikkaa, perhe on vaatinut huomiota, sekä maksavat asiakastyöt on vieneet lopun ajan. Kotona on tosi hankala tehdä töitä tai varsinkaan somettaa. Puhelimen naputtaminen vaikuttaisi siltä, etten ole kiinnostunut perheenjäsenistäni. En toisaalta halua opettaa lapsilleni mallia, jossa vanhempi on kasvanut kännykkä käteen kiinni, koska sama käytösmalli seuraa varmasti perässä. Mä oon yrittänyt löytää tähän ratkaisua.

Löysin tori.fi:stä käytetyn yritysläppärin halvalla, ja se tulee postin mukana joskus ensi viikon alussa. Mulla on ollut taas jonkin aikaa vaan pöytäkone, koska se selviytyy paremmin vaativista editointitehtävistä ja kohinanpoistoista. Tossa koneessa pitäis olla riittävän hyvät osat, jotta se pystyy samaan. Läppäri mahdollistaa mulle kuvien toimittamisen kuvauskohteiden välillä, sekä voin myös ottaa sen esille tauolla ollessani palvelutalokeikalla, ja vaikka editoida seuraavaa podcast-jaksoa. Tää kaikki on ajan optimointia, jotta työ pysyy helpommin erillään perhe-elämästä.

Mun aikaisempi pomo auttoi näkemään ettei kannata tuoda töitä kotiin. Varsinkin nyt se tapahtuu tosi helposti. Koska ei oo välttämättä selkeetä työaikaa, sujahtaa työt helposti keskelle perhearkea. Mun podcastin yks tärkee tarkotus on toimia itselleni terapiana ja kanavana hyviin neuvoihin. Tähän työn ja arjen väliseen tasapainotteluun löytyy onneks paljon hyvää informaatiota.

Nää kaks keskustelua, jotka oon saanut käydä Netan ja myös Kankaisen Mikon kanssa haastattelun tiimoilta, opetti mulle tosi paljon. Heillä on aivan eri tyyli, tapa käsitellä stressiä ja töitä, mutta molemmat toimii tosi hienosti. Oon todella iloinen, että aloitin tän projektin podcastin osalta. Jokainen ammattilainen on kuin aarreaitta täynnä tietoa ja kokemuksia, ja varsinkin nuo kokemukset auttaa laittamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Syvälliset keskustelut on myös olleet aika vähissä viime vuosina, ja siksi niiden käyminen antaa ainakin mulle tosi paljon lisäenergiaa.

Vaikka tää tasapainottelu tuntuu haastavalta, en silti haluis vaihtaa tätä enää entiseen. Yksinkertainen elämänrytmi saa mut tylsistymään. Kaipaan kokoajan jotain uutta touhotettavaa ja ideoita pursuaa joka toinen minuutti. Sen takia tälläkin hetkellä mulla on monta rautaa tulessa, joskin koen että elämän pääprioriteetit on selkeät. Jos on selkeät tavoitteet siitä millainen ihminen haluaa olla, miten kohtelee toisia ja mitä pitää tärkeimpänä, on helpompi pysyä kurssissa, vaikka ajatus juoksisi tuhatta ja sataa. Huonot impulssit on helpompi hylätä, kun pohtii viekö nuo ajatukset oikeaan vai väärään suuntaan. Puolison ja ystävien kautta peilaaminen on mulle ainakin tärkeää, koska usein en ajattele kovin pitkälle, ennen kuin ryhdyn toimintaan. Järjen ääntä voi myös lainata, jos se meinaa puuttua itseltään.

Mä aika ajoin ihmettelen niitä ihmisiä, jotka herää joka arkipäivä samaan aikaan, syö samanlaisen aamupalan, järjestää aikataulunsa seuraavan kuukauden ajalta tunnin tarkkuudella ja ovat vielä ton jälkeen tyytyväisiä. Huhhuh, ei tulisi yhtään mitään. Meidän perheelle se ei toimisi mitenkään. Muutoksia kolmilapsisessa perheessä tulee väistämättä ja siks me eletään enemmänkin korkeintaan muutama päivä tai joskus tunti kerrallaan. Sellainen täysin boheemi elämä ei mun mielestä toimi ja tekee varsinkin pienimmät levottomaksi. Liika suunnitteleminen johtaa kuitenkin helposti pettymyksiin.

Mä mietiskelin eilen ystäväni kanssa työstämisen ja edistymisen prosessia. Psyykkeen kannalta on mun mielestä parempi elää tässä hetkessä, mutta sekin voi turhauttaa, jos elämä tuntuu junnaavan täysin paikoillaan ilman selvää päämäärää. Tykkään asettaa pieniä ja isompia tavoitteita ja ne auttaa pitämään elämän mielenkiintoisena. Edistyminen ja hetkessä eläminen ei sulje toisiaan pois, mutta luonnollisesti toinen tulee yleensä priorisoitua sen hetkisen tilanteen mukaan.

Liian suurpiirteiset tavoitteet ei motivoi tai johda toimintaan. Jos ajattelisin että mun täytyy tulla mahdollisimman hyväksi valokuvaajaksi, se sisältäisi niin paljon asiaa että olisi mahdotonta kohdentaa huomiota mihinkään selkeästi. Helpompaa on tarttua johonkin nimenomaiseen projektiin, joka vaatii tietynlaista osaamista, ja hioa sen erityispiirteitä. Tässä kohtaa tykkään ottaa rinnastuksen säveltämiseen. Soittotaidon ei tulisi olla esteenä luovuudelle. Jos pääni tuottaa liian monimutkaista musiikkia, yritän kasvattaa soittotaitoni samalle tasolle. Joissain tapauksissa paljon pienempi riittää. Samaa voi mun mielestä soveltaa luoviin valokuvausprojekteihin.

Aika usein teen muutoksia sen pohjalta mikä muo häiritsee kullakin hetkellä. En esimerkiksi pidä kiinni parransiistimis-aikataulusta, vaan siistin sen, kun se alkaa häiritä peiliä tuijotellessa. Jos mua häiritsee etten osaa jotain kuvaustekniikkaa, perehdyn siihen perusteellisemmin ja harjoittelen sitä, enkä keskity silloin muuhun. Näin edistyminen tapahtuu kuin itsestään, projekti kerrallaan. Mulla on iso tavoite olla kokopäiväinen valokuvausyrittäjä, mutta en mä vielä tiedä mitä kaikkea se pitää sisällään ja siksi on tärkeä nauttia matkasta. Vaikka jollain saattaisi olla todella selkeä näkemys siitä, miten asiat tulee tehdä, ei voi unohtaa sitä matkaa, jonka aikana hän on päässyt noihin johtopäätelmiin. Elämä on usein kantapään kautta oppimista.

Koska elämä ja työt on yhtä virheiden tekemistä, täytyy säilyttää järkevyys. Jos möhlin jotain kuvauskeikalla, ei yleensä kukaan siihen kuole. Mikolla on tähän tulevassa podcastissa todella hyvä ja tasapainoinen näkemys. Odotan innolla että ehdin editoida podcastin ja tekin pääsette kuulemaan tuon keskustelun. Viime podcastin editointi vei kaiken kaikkiaan n. 12 tuntia, mutta uskon tämän menevän paljon pienemmässä ajassa. Nyt mulla on valmis pohja ja laitoin merkille minua häiritsevät asiat ensimmäisestä kerrasta. Osasin toimia suhteellisen hyvin ekan haastattelun kokemuksen myötä ja se varmasti leikkaa aikaa editissä rutkasti.

Mä pahoittelen ettei näissä kahdessa viimeisessä blogissa meinaa oikein pysyä ajatus samassa suunnassa, vaan se poukkoilee. Mulla on jäänyt unet vähiin ja kuljen aikamoisessa aivosumusssa. Kyllä tää tästä varmasti helpottaa. Yritän pitää pian jonkunlaisen loman, jotta pääsisi ihan oikeasti nollaamaan tästä rytmistä. Katsotaan milloin saan sen toteutettua. Nauti sinä kuitenkin uudesta viikosta!

Blogi 15: "Valokuvaus on luksustuote"

Aika hieno fiilis, kun ensimmäinen podcast on julkaistu. Pitkät ja syvälliset keskustelut on olleet aina mun juttu. Lapsena mulla oli useita kavereita, joille soittelin monen tunnin puheluita ja keskusteltiin kaikesta maan ja taivaan väliltä. Nykyään oon ymmärtänyt, että mulla on edelleen sama tarve ja oon yrittänyt palauttaa tuota tapaa. Vaikka kuvaamiseen keskittyvä podcast on sisällöltään pinnallisempi kuin yksityiset keskustelut, mahdollistaa sekin syvällistä pohdintaa tuon aiheen rajojen sisällä.

Tuntuu että moni keskittyy nykyään vaan tekniikkaan, kun puhutaan kuvaamisesta. Aina kysytään millä kameralla kuvaat, millä linssillä, millä asetuksilla jne… Sen takia mä en jaksa keskustella siitä aiheesta podcastissa, vaan mielummin puhun oikeasti tärkeistä asioista, kuten asetelmista, luovuudesta ja sinnikkyydestä.

Kyllä mäkin välitän tekniikasta, mutta yritän saada aikaan vaan sellaisen kaluston, että kuvaaminen on mahdollisimman helppoa, jolloin voin keskittyä vain olennaiseen. Mitä enemmän tulee erilaisia kuvauskeikkoja, huomaa monesti tarvitsevansa jotain tiettyä, ja näin käsitys omista tarpeista/vaatimuksista laajenee. Ei kannata kuitenkaan ennakoida liikaa sitä mitä saattaa tarvita, ettei turhaan hanki jotain kallista ja lopulta täysin tarpeetonta.

Nyt tulee 4 viikkoa täyteen siitä, kun lopetin vakituisen sijaisen hommat palvelutalossa. Ekat 2 viikkoa kiinteistökuvauksia oli joka päivälle, mutta ensimmäisen lumen tulon jälkeen ne katosivat kuin tuhka tuuleen. Jouduin turvautumaan palvelutalokeikkoihin, mutta se on ollut ihan piristävää kun minulla ei ole enää kannettavana yhtä suurta vastuuta kuin aikaisemmin. Nyt menen paikalle, mutta avaimen palautettuani voin ottaa rennosti ja näin myös jokaiseen vuoroon jaksaa panostaa täysin voimin. Onneksi muitakin kuvauksia ja kyselyitä on alkanut sadella nettisivun kautta ja tunnen, että elämässä alkaa olla sopivasti vaihtelua.

Katsoin juuri televisiosta ohjelmaa, jossa siivouskaksikko kävi selvittämässä ihmisten sotkuisia koteja, ja auttamassa heitä pääsemään uuteen alkuun. Se muistutti minua omasta uupumuksestani ja siitä miten en jaksanut siivota kotiani. Vaikka siisti koti ei ole suoraan verrannollinen jaksamiseen, on se kuitenkin aika hyvä mittari siitä kuinka järjestyksessä oma elämä on. Tällä hetkellä meillä on edelleen paljon tavaraa mistä yritämme luopua, mutta koti on säilynyt suhteellisen siistinä siitä huolimatta. Lapset alkavat myös oppia sen tärkeyden, että omat leikit tulee siivota ennen seuraavan leikin aloittamista. Meidän elämä alkaa siis olla aika hyvässä järjestyksessä ja olen siitä todella ylpeä.

Palaan vielä podcastiin hetkeksi. Haluan kertoa itselleni yhdestä tärkeimmästä opista, jonka oivalsin tuosta keskustelusta. Vaikka olin kuullut aikaisemminkin siitä, että valokuvaajana ei kannata liikaa polkea hintoja, oivalsin Netan yhdestä ajatuksesta asian selkeämmin: “Valokuvaus on luksustuote”. Varsinkin nykyisenä kännykkäkameroiden aikana tapahtumien ikuistamiseen ei tarvita välttämättä ammattilaista, mutta juuri siitä syystä täytyy ymmärtää oma arvonsa.

Vuosien kokemus tekniikasta, mallien poseeraamisesta, valotuksen ymmärtämisestä yms. ovat todella rahan arvoisia asioita. Sen lisäksi kallis kuvauskalusto tarvitsee päivitystä. Sain pari päivää sitten pyynnön kuvata hautajaiset, jossa asiakas halusi minulta käsittelemättömät kuvat ilmeisesti selkeästi halvempaan hintaan. Mitään vastausta ei kuitenkaan kuulunut sen jälkeen, kun vastasin että voin antaa vain pienen alennuksen perusteltuani asian. Kerron nuo perustelut myös teille.

Käsittelemättömät raakakuvat (RAW) eivät näytä oikein miltään, mutta niiden sisältämän ison datamäärän ansiosta ne soveltuvat hyvin kuvankäsittelyyn. Jos joku asiakas osaisi käsitellä niitä, hän todennäköisesti osaisi myös kuvata, ja tuntuisi hassulta edes pyytää ketään ulkopuolista kuvaajaa. Pimeät sisätilat tuovat myös kuviin aika paljon kohinaa, koska kennon valoherkkyyttä joudutaan nostamaan, ja se pakottaa kuvankäsittelyyn. Tuon kohinan nimittäin pystyy poistamaan tekoälyä hyödyntäen kuvankäsittelyssä. Toisaalta itse koen, että editointi on lähes puolet siitä, miltä lopputulos näyttää. Jokaisella meistä on oma tyylimme, joten en suostu siihen että joku muu editoisi kuvani.

Koska en suostunut polkemaan hintaa, meni tuo keikka minulta sivu suun. Tänään toinen asiakas soitti ja tilasi kuvauksen samaan ajankohtaan, mutta suostui mukisematta pyytämääni hintaan ja halusi vielä maksaa lisäpalvelustakin. Nyt ymmärrän miksi Netta ei harmittele sitä, ettei jollain asiakkaalla ole häneen varaa. En nimittäin harmittele enää itsekään, vaan nautin helposta kommunikoinnista ja mukavista asiakkaista oikeassa hintaluokassa.

Mulla on tulossa mielenkiintoisia projekteja ja olen nyt inspiroitunut etsimään omaa tyyliäni potrettien suhteen. Olen aina pitänyt “synkkyydestä”, melankolisuudesta ja raskaista asioita liittyen musiikkiin ja muuhun taiteeseen. Yritän tuota syväsoutuisuutta alkaa tuoda myös kuvausprojekteihini, jotka sivuavat satuja, fantasiaa, haikeutta ja tummuutta. Väitin Netalle ettei kuvaaminen ole mulle terapiaa, mutta luulen että näistä asioista saan aikaiseksi jotain irtioton kaltaista. Toisaalta ne määrittelevät mulle erottuvampaa ja persoonallisempaa tyyliä, joka puhuttelee joitain ihmisiä niin, että he haluavat jopa maksaa siitä. Ja vaikka kukaan ei siitä maksaisikaan, saanpahan ainakin itse siitä iloa.

Tää blogi oli suhteellisen sekava ja vaihteli aiheesta toiseen logiikattomasti. Se johtui varmaan siitä, että kirjoitin tän 4:ltä aamuyöstä. Ei blogin tarvitse aina yltää novellin tasolle. Mä nautin näiden kirjoittamisesta ja kiitos, että sinäkin jaksoit lukea tämän. Mukavaa uutta alkavaa viikkoa! 🤗

Blogi 14: Rauhalliset muutokset yksi kerrallaan

Kuten viime viikollakin, taas istun palvelutalon kahvihuoneessa. Tällä kertaa tosin eri palvelutalon kuin aikaisemmin. Jättäydyin keikkalaiseksi 21.10 alkaen ja ajattelin käydä kokeilemassa siipiäni jossain muuallakin kuin tutussa ja turvallisessa. Ainakin aamuhommien perusteella kokemus on ollut ihan mukava ja selkeästi samat hommat jatkuu täälläkin.

Nyt on vaan tosi olennaista seurata että kaikki palkat tulee ajallaan ja oikeista paikoista. Viime viikko oli tosi huono kuvausten osalta, joten jokainen lantti täytyy seurata. Taitaa jäädä tältä vuodelta kunnon salamasetit hankkimatta, mutta eipä näitä studiokuvauksia ole jonoksi asti, joten pärjään hyvin käsisalamalla.

Viime viikon perjantaina äänitettiin Vuollen Netan kanssa ensimmäinen jakso tulevasta Kameran Takana -podcastista. Tääkin juttu oli sarjassamme “maaninen” idea, jonka sain kun pohdin hyvää vaihtoehtoa vloggaamiselle. Periaatteessa mua on aina kiinnostanut videoiden teko, mutta ajan puutteen vuoksi päätin hylätä ajatuksen kokonaan. Visuaalinen sisältö täytyy nykyään tehdä niin kiinnostavaksi, että kuvakulman täytyy vaihtua 3 sekunnin välein, joten en koe sitä kannattavaksi. Pelkän äänen editoinnista mulla on myös kokemusta, joten sen tekeminen on ihan siedettävää.

Jälkikäsittely hirvityksen jälkeen laitoin ylös muutaman asian seuraavaa podcastia varten. Ensinnäkin sijoitan mikrofonin vastaisuudessa 45° kulmaan hieman sivulle, jottei mikrofoni poimi kaikkia syviä henkäyksiä. Toiseksi yritän olla enemmän hiljaa kun haastateltava puhuu. Vaikka “mmm” kuulostaa ehkä haastateltavasta hyvältä siitä näkökulmasta, että hän tietää tulevansa kuulluksi, sivustakuulijalle 1000 kertaa se kuulostaa todella rasittavalta.

Toisaalta on tosi hyvä kuunnella omaa puhumistaan, koska se opettaa paljon siitä millaisia “turhia” fraaseja puhe onkaan täynnä. “Niinku” tai samojen sanojen toisteleminen, änkyttämisen tavoin, tulee ikävän luonnostaan, mutta onneksi puhumista voi työstää. Se että miettii ensin, mitä aikoo sanoa, auttaa tietysti jonkin verran.

Edeltävä viikko oli aika rankka, kun kaikki 3 lasta päättivät olla flunssassa. Jatkuvaa nenän tyhjentämistä, kiukuttelua ja huonosti nukuttuja öitä. Tänään illalla pääsen jääkiekkoon hieman lepäämään. Sen tunnistaminen mitä oikeasti tarvitsee palautuakseen on mulle ainakin tärkee osa jaksamista. Tällä hetkellä käytän ajattelukykyä ihan jatkuvasti erinäisten prosessien, kuten aikataulun ja perheen hyvinvoinnin pohtimiseen ja siks sellainen “aivoton” toiminta kuten raskas liikunta on hyvää vastapainoa.

Päätin, että podcastin julkaisu saa odottaa ensi viikkoon. Ehdin myös mahdollisesti hoitaa uuden haastattelun tässä välissä. Tuntuis kivalta, jos saisin blogin ulos aina maanantaisin ja keskiviikkoisin podcastin loppuviikkoon kuunneltavaksi. Sisällöntuottajilla on hyvä olla sekä lyhyt- että pitkäkestoista sisältöä, joka auttaa pitämään seuraajien mielenkiintoa yllä. Sitä ei kuitenkaan pidä mun mielestä tehdä väkisin vaan kaiken tulee lähteä omasta halusta ja motiiveista.

En muista kirjoitinko tästä aiheesta aikaisemmin, mutta lopulta me kaikki tehdään ratkaisut tunteen perusteella. Järkiratkaisuthan perustuu meidän käsitykseen tulevaisuudesta ja arvoista ja nehän pohjimmiltaan perustuu tunteeseen. Sitä mitä me pidetään tärkeenä tai arvostetaan muodostuu toivottavasti meidän elämän runko. Jos elämässä on jotain, mikä ei oikeasti vie kohti tärkeimpiä tavoitteitasi, tai saa sinut polkemaan paikallasi, on hyvä pohtia tuosta asiasta/tavasta luopumista. Omien arvojen pohtiminen säännöllisesti on mun mielestä tosi tärkeä prosessi, koska muuten me helposti luiskahdetaan pois kurssista, eikä päästä välttämättä haluttuun päämäärään.

Sama koskee luonnollisesti haitallisia asenteita. Jos me tunnistetaan joku heikko lenkki, ei asiaa pidä kuitenkaan käsitellä tuominnan kautta. On vaan hyvä todeta: "Hei ihan mahtavaa että mä löysin tän puutteen itsestäni, ja nyt mä voin alkaa työstää sitä." Mulle perfektionismista luopuminen on ottanut aikaa tähän mennessä noin 3 vuotta ja vieläkin on iso työmaa edessä. Edistystä on kuitenkin tullut ja siitä täytyy olla iloinen. Kolmivuorotyö sen sijaan oli asia, joka tuntui pitävän mua jumissa ja perheen hyvinvointi kärsi. Nyt oon tehnyt muutoksia ja painolasti on keventynyt huomattavasti.

Tää viikko on taas täynnä tohinaa ja koitan niistä selviytyä. Oon taas kehitttänyt hallitsemattoman kahviaddiktion ja yritän alkaa vähentämään kofeiinia, kun elämä tasoittuu. Teehän sinäkin itsellesi hyvä teko ja pohdi onko elämässäsi joku kuormitustekijä ja pohdi miten voisit muuttaa tilannetta. Asiat selviää kun ottaa rauhassa ja hoitaa ne yksi kerrallaan. Mukavaa alkavaa viikkoa sinulle!

Blogi 13: Arki iskee

Istun tällä hetkellä kahvikupposen äärellä palvelutalokeikalla. Sen verran on vielä flunssan jälkioireita ettei viitsi lähteä tänään urheilemaan, mutta aina voi tehdä tuplavuoron. Tän päivän arvo on karkeesti sellai ~280€ ja tällä hetkellä se tulee tosi tarpeeseen.

Laitoin nyt ekan isomman laskun viime kuukauden kuvauskeikoista ja niiden nettosumma jää suurinpiirtein 1000€ vajaukselle siitä, mitä mun pitäis keskimäärin kuussa tienata. Nää palvelutalokeikat on siitä kivoja että niitä on aika hyvin tarjolla, ja jos näyttää ettei seuraavalle päivälle oo kuvaushommaa, niin aina on joku hoitotyön keikka varalle.

Tässä on sekin hyvä puoli, että kiinteistökuvauslasku maksetaan 30pv päästä siitä kun sen laittaa, joten mulla on aina sen verran aikaa kerryttää muita ansioita. Jos on huonompi kuukausi niin voin tehdä enemmän keikkaa ja sama myös päinvastoin. Tää antaa toisaalta sellasen kivan liikkumavapauden ettei tarvi ottaa stressiä tai vastuuta ja jos tuntuu siltä ettei huvita työnteko, voin pitää vapaapäivän.

Opin myös verotuksesta sen, että näköjään uutta verokorttia tehdessä voi lisätä tulonhankkimisvähennyksiin kaikki kamerakalustot jo vuoden puolivälissä. Sain tiputettua sen myötä veroprosenttia 2%:lla ja tuloraja nous ettei tarvitse loppuvuotta vetää lisäprosentilla. Vaikka suurin osa yritysluonteisen työn brutosta katoaa veroihin, saa onneksi työhön liittyvää kalustoa vähennellä niistä ja se helpottaa ettei ihan tarvitse elää kädestä suuhun tai stressata jokaista hankintaa.

Perjantaina sain suunniteltua ja tilattua myös käyntikortit ja odotan, että pääsen jakamaan niitä eri yrityksiin. Mainos- ja hautaustoimistot on varmaan ensimmäiset, joita lähden kosiskelemaan. Näillä puljuilla on varmaankin jo omat kuvaajansa, mutta ei sitä tiedä jos jostain tärppää tai tulee tuplabuukkauksia, joista minä voisin saada toisen keikan. Aina kannattaa yrittää.

Kuten oon edellisissä blogeissa hieman viitannutkin niin tämä jatkuva hulina on ottanut aika koville enkä ihmettelisi, jos lääkäri kirjoittaisi jonkunasteisen masennusdiagnoosin. Some ja blogit ei kerro sitä kuvaa, mitä sisällöntuottajan pään sisällä liikkuu ja niihin jaetaan yleensä vaan myönteisimmät ajatukset. Ulkoiset paineet, jatkuvat muutokset, sekä mahdolliset henkilökohtaiset kriisit tekee joskus olon sietämättömäksi.

Mulla on onneks kuitenkin aika hyvät selviytymiskeinot, joita oon työstänyt jo usean vuoden ajan ja oon aika tietoinen omasta jaksamisestani vuosia sitten kokemani uupumuksen myötä. Mä oon taas ottanut käyttöön 10-15min rauhoittumis-/hengitysharjoitukset. Yritän vähentää myös puhelimen käyttöä, sekä turhaa lyhyt-videoiden selaamista. Myös läheisille ystäville soittaminen on jäänyt vähemmälle ja jo muutamat puhelut auttoi saamaan tasapainoa. Sitä tapaa aion ehdottomasti alkaa taas ylläpitää.

Kun elämä täyttyy uudesta ja kiinnostavasta, on helppoa laiminlyödä omaa jaksamista. Sitä helposti myös ottaa tavaksi näennäisesti auttavia tapoja kuten nopean dopamiinin metsästäminen Instagramia/Youtubea selaamalla tai vaikka napostelemalla ja herkuttelemalla. Pitkällä tähtäimellä niistä on kuitenkin haittaa kokonaisvaltaisesti ja yleensä myös lähipiiri kärsii, varsinkin jos kyse on päihteistä tai muista riippuvuutta aiheuttavista asioista.

Vaikka turhien sääntöjen tekeminen voi aiheuttaa myös ylimääräistä stressiä, kannattaa silti pitää huolta terveistä rutiineista ja luoda niitä. Lapsista huomaa hyvin selkeästi sen jos elämässä on liikaa muutoksia. Kiukun määrä nimittäin nousee progressiivisesti jokaisen uuden muutoksen myötä, eikä se tee hyvää aikuisellekaan, vaikka meidän tunnesäätelykyky on yleensä hieman parempi.

Tästä syystä en ajatellut ottaa enää myöskään yövuoroja ellei rahatilanne väistämättä pakota siihen. Epätasainen unirytmi tappaa hyvätapaisenkin ihmisen mielenterveyden ja saa elimistön sekaisin. Sitä en mielelläni itselleni enää ota taakaksi, varsinkin kun kotona lapset saattaa myös nukkua huonosti ja uni on katkonaista senkin takia.

Valoa on silti tunnelin päässä. Yleensä kipeäksi tulee silloin kun stressi lakkaa, ja eilen sain pienen flunssan. Ilmeisesti siis pahin piikki alkaa ylittymään ja toipuminen alkaa. Mun ystävät joille oon puhunut tästä, on olleet tosi kannustavia ja se on vähentänyt synkistelyn määrää. Kiitos teille, yksin ei jaksa eteenpäin. Se “mennään vaikka läpi harmaan kiven läpi suomalaisella sisulla” on monien arvostama asenne, mutta mun mielestä se tekee vaan alkoholisteja ja muuten sairaita ihmisiä. Pitää joskus osata höllätä ja levätä riittävästi. Luovuttaminen asioissa, joille ei vaan voi mitään, on täysin tervettä.

Yritän ottaa tän talven nyt rennosti. Tää aika ei oo mikään kuvaussesonki, mutta selkeesti hoitotyökeikkaa on tarjolla. Äsken pomokin kävi tarjoomassa isoo liutaa potentiaalisia keikkoja, joista tosin kieltäydyin. En viitsi lukita viikkoja kuvauksilta tai potentiaalisilta asiakkailta, vaan elää päivä kerrallaan. Onneksi joku sairastuu aina ja meikäläinen korjaa hillot päältä. Otetaan rennosti, se on tän hetken fraasi. Mukavaa alkavaa viikkoa!

Blogi 12: Säännöt, järjestys vai ahdinko?

Mä oon kyllä tosi puhki. Just tulin lätkähöntsäpeleistä ja motivaatio kirjoittamiseen on aika nolla. Aina ei tarvitse jaksaa, mutta haluan silti tehdä edes pienen blogin, jossa on muutama itselleni tärkee ajatus ja toivon että tää pohdinta hyödyttää muitakin.

Toimisko sun mielestä liikenne, jossa ei ois sääntöjä? Mä luulen, että lyhyessä ajassa kaaos valtais vähintäänkin suurkaupungit. Kokemukseni mukaan Savonlinnan liikenteessä ei ole sääntöjä, mutta siellä autoja on niin vähän ettei se haittaa, kun kaikki ovat siihen tottuneet... No, ehkä liikennesäännöt on häilyviä mitä pienempiin paikkoihin mennään, mutta mitä enemmän porukkaa, sitä isompi arvo yhteisillä säännöillä on.

Mä oon pyöritellyt tässä nyt muutaman viikon ajan omien sääntöjen keksimistä. Ne on siis sellaisia standardeja tai normeja, jotka ihminen keksii omasta päästään ilmeisesti sillä ajatuksella, että oma tai läheisten elämä saisi jotain runkoa tai vakautta. Säännöt tuo myös turvaa, ainakin lapsille, mutta liian monimutkainen sääntöviidakko on helposti vain ärsyttävä ja ristiriitoja noiden sääntöjen välille alkaa tulla nopeasti.

Mä kerron esimerkin. Mulla on se sääntö, että teen tän blogin joka tiistaiksi. Siitä huolimatta että ei kiinnostaisi, väsyttää, kiukuttaa tai olisi muutakin "tärkeämpää" tekemistä. Mä en tiedä kuinka moni tätä säännöllisesti lukee, mutta mielestäni lukijan näkökulmasta viikottain ilmestyvä kirjoitus on selkeä, helppo muistaa, sekä kasvattaa myös odotusta.

Eihän mun pakko tätä ois kirjoittaa, mutta koen velvollisuudeksi kirjoittaa tavallaan päiväkirjaa mun prosessista. Sitä on sitten kiva tarkastella esimerkiksi vuoden päästä miten on päässyt eteenpäin, ja voi samalla hävetä omia aikaisempia ajatuksiaan. Toisaalta markkinointinäkökulmasta viikottain ilmestyvä sisältö tuo säännöllisesti kävijöitä ja kasvattaa nettisivun näkyvyyttä potentiaalisten asiakkaiden varalta. Laiskistumalla ampuu vaan itseään jalkaan, ja hetken päästä ihmettelee miksei sähköposti tai puhelin kilise.

Eli tästä säännöstä on mielestäni selkeä hyöty, mutta onko kaikki säännöt sellaisia? No onhan se ilmiselvää, että ainakin säännöt jotka koskee toisia, menee helposti pieleen, oli se sitten kyse omista lapsista tai harrastusporukasta. Mulla on taipumusta olla aika ankara itseäni kohtaan ja helposti sanelen vastaavat sävelet myös toisille, ja siitä on ollut usein turhaa harmia. On esimerkiksi aika kohtuutonta kieltää lapsilta kaikki herkut, vaikkei itse niitä välitäkkään syödä.

Jos jätän kuitenkin nää toisia koskevat säännöt sivuun, vaan keskityn nyt näihin omiin sääntöihin. Yleensä haitalliset säännöt on niitä kulttuurin/kasvatuksen/taustan luomia käsitteitä oikeasta ja väärästä. Klassikoita on ettei saa saada huonoa numeroa koulusta, tai ei saa näyttää jos on paha olo. Itselläni on ollut sellainen haitallinen sääntö kuin "epäonnistuminen ei ole vaihtoehto". Arvatkaa vaan kuinka helppoa sen noudattaminen on.

Mä oon analysoinnut paljon omaa nuoruuttani ja niitä kasvatusmalleja, joita sain lapsuudessa. Tää perfektionismi ja jatkuvien sääntöjen ja pykälien keksiminen tulee sieltä, ja se on aiheuttanut vaan jatkuvaa syyllisyyttä. Kohtuuttomat vaatimukset lannistaa ja tekee elämästä nauttimisen mahdottomaksi. Oon päättänyt vastades sanoa turhilla säännöille: EI!

Se että tunnistaa noi kirjoittamattomat säännöt, on sitten asia erikseen. Tää prosessi tulee varmasti vaatimaan paljon mietiskelyä ja keskustelua myös toisten kanssa, sekä heidän ajatuksiensa peilaamista omaan elämään. Pari vuotta sitten oikein keskityin ajattelemaan ennenkuin sanon jotain, ja siitä oli kyllä tosi iso hyöty. Nyt yritän alkaa soveltamaan sitä uudestaan, koska tuntuu että stressin kourissa lauon ajatuksia aivan lonkalta, ja satutan vain toisia sekä itseäni.

Ehkä tän mietiskelyyn keskittymisen seurauksena alan pikku hiljaa löytämään niitä haitallisia normeja, jotka syö mun onnellisuutta ja saa omatunnon hälyttämään ihan kaikesta kuin rikkinäinen palovaroitin. Muutamia olen jo löytänyt sekä työstänyt, ja taakka on alkanut keventyä. Mä oon löytänyt ne isot raamit ja normit, joita haluan seurata ja tunnistanut sen ihmisen, joksi haluan tulla. Nyt vaan täytyy tehdä työtä sen eteen ettei tuomitse, vaan ottaa rennosti ja menee eteenpäin kiitollisena kaikesta, mitä elämä tuokaan eteen.

Tästä blogista tuli sitten yllättävän pitkä, kun pääsin flowhun sisään. Tää myös rentoutti, koska ennen tätä mietin vaan kaikkia huolia ja murheita. Tää blogin kirjottaminen on ollut kyllä hyvää terapiaa ja keino purkaa luovuutta sekä tarvetta kertoa tunteistaan. Vaikka vastaanottajat ovat monesti anonyymeejä, arvostan teitä lukijoita tosi paljon. Ilman teitä ei tää uus ammatti vois toimia, koska ilman näkyvyyttä ei tule tilauksiakaan.

Jos nää blogit resonoi teissä, niin arvostaisin tosi kovasti jos kerrotte kaverille tai jaatte vaikka linkin eteenpäin. Se auttaa ihan oikeesti siinä että lapset saa leipää pöytään, kun isi saa lisää tilauksia teidän aktiivisuuden ansiosta. Joten kiitos kun luet, ja toivotan oikein mukavaa alkavaa viikkoa!

Blogi 11: Vihdoin vapaa!

Samaan aikaan oon todella huojentunut ja samalla täysin hajalla. Mun elämä on kääntynyt monessa suhteessa päälaelleen ja prosessoitavaa on niin paljon, ettei elimistö tunnu kestävän sitä. Edellinen viikonloppu antoi mulle voimaa taas ponnistella ja haluan kertoa siitä lisää.

Hyvä ystäväni järkkäsi tuttujen valokuvaajien kesken reissun ja oli mahtavaa päästä tuulettumaan elämäni hulluimman kuukauden jälkeen. Oon painanut kahta työtä, edistänyt yritystä, huolehtinut perheestä ja yrittänyt harrastaakin siinä samalla. Rehellisesti sanottuna en ois jaksanut enää yhtään pidempään. Korona-aikana moni yhteinen tekeminen jäi väliin ja koki myös osittaisen kuoleman, sillä reissujen järjestäminen on nykyään entistä harvinaisempaa. Arvostan kaikkia niitä, jotka jaksaa nähdä vaivaa yhteisen hyvän eteen.

Perjantaina saavuttiin, vaihdettiin kuulumiset ja joihinkin uusiin tutustuttiin. Heti saunottiin ja juttu luisti kuin itsekseen. Lauantaina käytiin Siikanevalla kuvailemassa, vaeltamassa ja paistamassa makkaraa. Lauantai-iltana jatkettiin saunomisella ja rentoutumisella, lautapelaten sekä syvällisiä puhuen. Sunnuntaina haikein mielin ja väsyneenä poistuttiin, mutta rentoutuneena ja innoissamme siitä, että oltiin löydetty toisemme. On ihan huikeeta löytää sellaisia ihmisiä, joiden kanssa ajatus juoksee samaan suuntaan ja tulee poikkeuksellinen yhteenkuuluvuuden tunne.

Ystäväni Netta toi myös mun uuden järkkärin, jonka sain tori.fi:stä ostettua kohtuullisen halpaan hintaan. Kiitos Netta kun kävit testaamassa kameran mun puolesta! Olihan toi nyt aika hieno paikka päästä testaamaan sitä. Mä toivon, että huomisella kuvauskeikalla mä osaan käyttää tota kameraa, ettei mee sovittu aika tekniikan kanssa sähläämiseen. Sain onneksi hyvän perehdytyksen muilta ammattilaisilta.

Tästä lähtien mä oon täysin kuvausten ja hoitotyön keikkojen varassa (jos niitä haluan/joudun ottamaan). Onhan se pelottavaa, mutta ilman riskejä ei pääse eteenpäin. Mä nautin tästä vapaudesta ja siitä, että saan itse päättää ja ohjata elämääni. Todennäköisesti joudun tekemään vielä enemmän töitä kuin aikaisemmin, mutta ainakin teen sen silloin omasta tahdostani. Mitään menestystä tai suurta omaisuutta en tavoittele, vaan tasapainoista elämää perheelleni. Tiedossa on enenevissä määrin Googlen hakukoneoptimointia, mainostamista, sanan levittämistä ja kaikkea muuta kuin itse kuvaamista, mutta ainakaan vaihtelua tästä ei puutu. Mielenkiinnolla ja innolla katson kohti tulevaa.

Mulla on nyt erikoinen viikko, kun vietetään aikaa vain esikoiseni kanssa kahdestaan. Ihan huippua, kun saadaan ekaa kertaa kunnolla kahden keskistä aikaa. Tästä viikosta ei tekeminen puutu, kun meidät kaks herkkää vauhtihirmua laitetaan yhteen. Sen sijaan kerhotädit viettää syyslomaviikkoa ja vaimo meni kahden pienemmän kanssa omille vanhemmilleen lepäämään. Ihan huippua, kun hänkin saa joskus edes vähän huilia. “Suurperhe”-äidit on kyllä niin kovilla, ettei ole tosikaan. Sen kovempaa ammattia ei olekaan. Tää oma työskentely kameran kanssa on sen rinnalla ihan lasten leikkiä. Iso kiitos vaimoilleni, että hän jaksaa ponnistella viikosta toiseen.

Vaikka tää edeltävä viikonloppu oli tosi hieno ja sain paljon, niin nyt pää lyö ihan tyhjää. Aina ei ole pakko tuottaa täydellistä tekstiä tai edes yhtä hienoa, kuin haluaisi. Oon pitkään kärsinyt perfektionismista, mutta onneksi oon päässyt eteenpäin. Mä haluan vaan välittää lapsilleni sitä rakkautta, jota oon saanut osakseni. Toivon, että heistä tulisi edes piirun verran tasapainoisempia kuin minä. Lämmin kiinnostus ja rakkaus varmasti auttaa heitä tuossa ja saan paljon iloa, kun voin näitä asioita heille jakaa.

Jatkan taas kuvausjuttujen ja muiden blogiaiheiden parissa ensi viikolla. Nyt yritän toipua tästä työtaakasta ja ottaa levon kannalta tän viikon. Aina väsyminen ei johdu jostain piilevästä ongelmasta, eikä ratkaisun hakeminen välttämättä selvitä mitään. Omien turhien sääntöjen keksiminen vie itseltä ja toisilta voimat. Ehkä tää on se aihe, mitä haluan avata lisää ensi viikolla. Nyt prosessoin ja nukun rauhaisasti. Mukavaa alkavaa viikkoa sinulle!

Blogi 10: Pidä huolta, itsestäs, ja niistä jotka kärsii…

Otsikko tuo todennäköisesti mieleen Pave Maijasen kirjoittaman klassikkobiisin, jonka ensimmäisiä laineja referoin. Biisi on itsessään jo aika korvamato, mutta enemmän mä tykkään sen sanomasta. Suurin osa sanoista keskittyy itsestä huolehtimisen sijaan toisiin, ja se on mun mielestä tossa biisissä kaikkein hienointa.

Aika moni painottaa nykyään sitä, että itsestään täytyy pitää huolen ja sehän on täysin totta. Kuitenkin jos niillä kerätyillä voimilla vaan nautiskelee eikä anna yhtään toisille, niin ainakin omasta mielestäni onnellisuus jää aika suppeaksi. Joskus kuulin tutkimuksesta, jossa henkilölle annettiin 50€ käytettäväksi itseensä, ja tuon kokeen ajan hänen elintoimintojaan ja hormonitasojaan seurattiin tarkasti. Koe toistettiin antamalla sama summa, mutta tällä kertaa tuo raha tuli käyttää jonkun toisen hyväksi. Tutkijat havaitsivat, että koehenkilöt tunsivat paljon suurempaa onnellisuutta antaessaan toisille ja sen vaikutukset kestivät paljon pidempään.

Mutta eihän aina voi vaan olla antamassa, koska jostainhan pitää myös ammentaa… jotkut sanovat. Tarvitaan selvästi tasapainoa. Mä kerron teille nyt omasta kokemuksesta ja niistä keinoista, jotka on auttanut mua nousemaan ylös masennuksesta ja alakulosta, sekä olemaan enemmän käytettävissä toisten hyväksi. Mielenrauhan saavuttaminen on ollut vuosien työ. Jotta tarina tulee ymmärrettävämmäksi, haluan palata alkuun.

Mun lapsuus ei ollut surkein mahdollinen todellakaan, mutta koska olin tosi herkkä, otin vallitsevat olosuhteet raskaasti. Aika paljon vietin aikaa varsinkin teini-iässä kavereiden luona, enkä viihtynyt yhtään kotona. Vaikka me joskus hölmöiltiin kavereiden kanssa, meidän ajanvietto oli pääosin aika fiksua. Meidän ydinkaveriporukka oli suhteellisen urheilullinen ja päästeltiin usein höyryjä pelaten jotain, tai sitten vaan käveltiin kymmeniä kilometreja ilman suurempaa päämäärää. Huomasin jo tuolloin, että säännöllinen liikunta piti mun päätä kasassa tosi hyvin ja se myös todennäköisesti varmisti sen, että nukuin sikeästi.

Varhaisessa aikuisuudessa mun elämä muuttui ja vanhat kaverit jäi taakse. Jatkoin syömistä kuten ennenkin, mutta liikunta jäi tosi vähiin. Lihoin sen seurauksena melkeen 30 kiloa ja se vaikutti mun jaksamiseen merkittävästi. Stressi ylioppilaskirjoituksista ja epätietoisuus tulevaisuudesta sekä unen laadun huononeminen sai aikaan syöksykierteen, joka johti toistuviin paniikkikohtauksiin ja ahdistuneisuuteen. Mä olin aina pitänyt itseäni tosi vahvana ja “kuolemattomana” ja se ajatus alkoi romuttumaan.

Kun tapasin muutaman vuoden päästä tulevan vaimoni, olin onneni kukkuloilla. Senja kertoi järkytyksekseni, että ollessani yökylässä hänen vanhempiensa luona, hän kuuli miten pahoja hengityskatkoksia sain öisin ja kuorsasin tosi voimakkaasti. Eipä ihme, että tunsin oloni aina väsyneeksi ja sain usein migreenejä. Mä olin ylipainoinen, hengästyin helposti, nukuin surkeasti ja olin olosuhteista huolimatta tosi stressaantunut ja alakuloinen. Päätin, että ennen häitä mä teen ison muutoksen.

Olin vielä tuolloin lähihoitaja-koulussa, ja sain ilmaisen ruoan joka arkipäivä. Söin ton ruoan ja lopun ajan join käytännössä vihreetä teetä ja joskus söin jonkun hedelmän. Jätin tuosta lounaasta myös kaiken turhan hiilarin pois ja paino lähtikin mukavasti putoamaan. Pudotin 20 kiloa kahdessa kuukaudessa.

Faktahan on se, että pikadieeteillä ei selvitä mihinkään. Jos haluaa muuttaa itseään ja korjata jaksamistaan, täytyy tehdä elämäntapa-muutos. Meidän ensimmäisen lapsen syntymän aikoihin mä olin taas lihonut reilusti ja vaimoni kertoi että olin alkanut taas saada hengityskatkoksia. Päätin että tän täytyy nyt oikeasti muuttua.

Aloin ottaa selvää ihan tosissaan, mitä mun pitäis tehdä. Kuuntelin satoja tunteja erilaisia terveysaiheisia podcasteja liittyen ravitsemukseen, liikuntaan, uneen, mielenterveyteen jne. Vaikka eri alan ammattilaisilla on omat keskittymiskohteensa, yleensä yhteiset suuntaviivat heidän näkemyksistään pystyy kokoamaan. Jos yrittäisin koota tähän blogiin kaikki ne ajatukset, jota oon oppinut niin siihen menis viikkoja aikaa. Laitan tähän muutaman olennaisen, jotka on auttanut mua eniten ja kokonaisvaltaisimmin.

Moni tekee sen virheen, että lisää vain liikuntaa, kun haluaa pudottaa painoa, Ruokavalio on kuitenkin kaiken A ja O. Koin helpoimmaksi vähentää hiilaria kaikista ruoista (pastat, perunat, riisit yms.) ja tiputtaa herkut minimiin. Sen lisäksi tiputin aamupalan pois ja join vaan mustan kahvin sekä lasillisen suolavettä. Idea perustuu siihen, että elimistö siirtyy paaston seurauksena polttamaan varastorasvoja ja tehdäkseen näin hiilarivarastojen/sokereiden on täytynyt ensin kulua loppuun. Tää on auttanut mua pitämään painoni kurissa, vaikka joskus söisinkin jotain herkkua.

Liikunnassa oon yrittänyt keskittyä pelkän kunnon kohottamisen sijaan nivelten hyvinvointiin. Tähän liittyy säännöllinen venyttely ja liikkuvuusharjoitukset. Näihin keskittymisen jälkeen mulla on ollut enää tosi vähän mitään loukkaantumisia tai kipuja, jotka ois haitannut mun elämää arjessa. Mitä paremmassa kunnossa nivelet ja lihakset on liikkeiden ääriasennoissa, sen todennäköisemmin ne myös kestää, jos tulee yllättävää rasitusta tai kaatuminen. Tähän ideologiaan oon saanut oppia ATG-tekniikan kehittäjältä Ben Patrickilta. Kannattaa tsekata Youtubesta, jos kipeät polvet tai alaselkäkivut vaivaa.

Mitä tulee sitten mielenterveyteen ja uneen niin se on aikamoinen soppa. Oon kokeillut kylmä- ja kuuma-altistuksia, hengitysharjoituksia, erilaisia kirjavia tekniikoita. Mun mielestä kaikista noista voi olla apua, mutta parhaiten itseäni on auttanut vuorokausirytmin korjaaminen. Heräämisen yhteydessä yritän saada päivänvaloa 5-15 minuutin ajan ja illalla pienennän valoja jo 2 tuntia ennen nukkumaan menoa merkittävästi. Meillä on melkeen joka huoneessa pimennysverhot, jotta tää onnistuu kesälläkin. Ollaan vaimoni kanssa huomattu, että lapsetkin on tosi herkkiä liialle valoisuudelle. Luomalla suotuisat olosuhteet levolle, tuntuu se ainakin itselläni tulevan kuin itsestään ja hyvin nukutun yön jälkeen jaksaa taas paremmin. Tämän alan ammattilainen, jota arvostan on Andrew Huberman, ja hänen podcastejaan olen kuunnellut todella paljon. Hänen erityisalansa on neurobiologia, sekä silmien ja valon tutkiminen.

Mulle tää itsestä huolehtiminen on vienyt monta vuotta aikaa. Nykyään nää kaikki edeltävät asiat alkaa olla sellaisia rutiineja, että ne eivät enää aiheuta ylimääräistä ponnistelua. Kun laitoin elimistöni kuntoon, oon sen myötä saanut myös hyvän pohjan korjata mielenterveyttä ja virheellisiä asenteitani. Oon oppinut sen, että mielenterveyden korjaaminen lähtee nimenomaan kehosta. “Terve ruumis, terve mieli” sanoo vanha sananlaskukin.

Kuten totesin alussa, mun mielestä itsestä huolehtimisen tarkoitus ei kuitenkaan tule olla itsekeskeinen. Mitä paremmin voit, sitä enemmän voit jakaa itsestäsi muille ja olla avuksi. Toinen vanha sananlasku sanoo: “Onnellisempaa on antaa kuin saada”. Ja tätä hyvin korostaa se alussa kertomani tutkimus rahan käyttämisestä. Perhe on luonnollisesti se, johon haluan panostaa mahdollisimman paljon. Miten paljon se harmittaisi, jos olisin niin väsynyt etten jaksaisi touhuta lasteni kanssa tai sitten niin kiukkuinen, että en jaksaisi kuunnella heidän ajatuksiaan. Oma rauhallinen mielenlaatuni takaa turvallisemman ympäristön lapsilleni. Haluan olla myös energinen ja tukea vaimoani, kun hänen jaksamisensa on koetuksella.

Oon aika monessa blogissa jo kirjoittanut muista teemoista, jotka on auttanut mua menemään eteenpäin. Me ollaan kokonaisuuksia ja hyvinvointi koostuu tuhansista pienistä paloista. Priorisointi ja tärkeimpiin asioihin keskittyminen tuottaa varmasti hyviä tuloksia. Ensin täytyy vain päättää, mitkä ne tärkeimmät asiat on ja sen jälkeen tavoitella niitä huomiota hajoittamatta. Selkeät päätökset, tavoitteiden asettaminen ja siihen liittyvä suunnitelma voi auttaa pääsemään kohti oikeita asioita. Muutokset ei vaan tapahdu, vaan niihin täytyy panostaa ihan tosissaan. Muussa tapauksessa me luisutaan vaan siihen samaan vanhaan toimintapaan, joka aiheuttaa meille itsellemme ja läheisillemme haittaa.

Kevennetään vähän tähän loppuun. Tulevana viikonloppuna pääsen pitkästä aikaan reissuun ja rentoutumaan arjesta. Viimeisen 4 viikon aikana mulla on ollut ehkä 2 todellista vapaapäivää, jolloin en oo tehnyt töitä tai keskittynyt kuvausyrityksen kehittämiseen. Mun oli ihan pakko vaan tehdä itselleni levollisempia hetkiä ja jättää joitain asioita tekemättä, koska huomasin että hyvistä toimintamalleistani huolimatta pinna alkoi kiristymään ja stressitasot jatkoivat nousukiitoaan. Enää pari päivää ja sitten 4:n päivän ajan otan aivan chillisti ja nautin. Toivottavasti tuo reissu hyvien ystävien kanssa auttaa lataamaan akkuja, jotta taas jaksan painaa eteenpäin hektisessä lapsiperhearjessa.

Jos jaksoit lukea blogin loppuun niin kiitos siitä. Haluan muistuttaa että mikä toimii minulle, ei välttämättä toimi sinulle, ja siksi meidän täytyy jokaisen tehdä oma matka itseensä ja sisimmän koukeroihin. Kokeile uutta, ole kiinnostunut ja etsi tietoa. Siinä on jo hyvät avaimet tasapainoisempaan elämään. Jokainen päivä voi olla hieno, kun sille antaa mahdollisuuden. Rennosti uuteen viikkoon!

Blogi 9: Keskustelutaidot valttikorttina

Viime viikolla sain idean, että kirjoitan seuraavaksi itsestä huolehtimisesta, mutta se on niin laaja-alainen aihe, että halusin tähän väliin kirjoittaa jostain “kevyemmästä”. Lähipäivien ja viikkojen aikana oon saanut henkilökohtaisia voittoja keskustelujen saralla, ja tuntui siksi luontevalta puhua niistä lyhyesti. Joten tässä sitä nyt tulee.

Jos laitetaan vastakkain vaikutusvaltainen poliitikko miljoonayleisön edessä, ja ensimmäistä kunnollista esitystään väsäävä yläaste-ikäinen, niin ero heidän kommunikoinnissaan on valtava. Muhun on aina tehnyt vaikutuksen ihmiset, jotka osaa puhua vetoavasti ja arvokkaasti, ja halusin olla samanlainen. Todellisuus kuitenkin iski kovaa just kouluaikana, koska silloin joutui luokan edessä häpeämään omia PowerPoint-esityksiään.

Puhuminen ja muutenkin selkeä kommunikointi tuntuu olevan katoava luonnonvara yhteiskunnassa. Some-kulttuurin myötä lauotaan kyllä ajatuksia aika vapaasti, muttei enää osata tehdä sitä hienotunteisesti tai mietitä seurauksia. Tuntuu, että uutiset on täynnä sitä kuinka joku loukkasi tai jostain taas loukkaannuttiin, tai kuinka joku kosti toiselle jotain hänen sanomisiaan. Oli se sitten yksilö- tai jopa valtiotasolla.

Kun palaan lapsuuteeni, halusin aina tulla sellaiseksi, josta ihmiset pitävät. Kukapa ei tietysti. Mikä tekee sinusta “pidettävämmän” on kuitenkin aika iso suo kahlattavaksi. Toisaalta se, että haluaa vain toisten pitävän sinusta, johtaa väistämättä typeriin ratkaisuihin ja oman arvon polkemiseen. Se ei ole mielestäni järkevä vaikutin.

Aika hyvä peilauskeino miellyttävyydessä on toiset ihmiset. Millaisten ihmisten seurasta itse nautin? Useimmiten sellaisten seurasta, jotka ovat kiinnostuneita minusta, ovat vähemmän itse äänessä ja kohottavat mieltäni, jos tunnen olevani allapäin. Helposti sitä aikaisemmin ajatteli, että minun täytyy jotenkin todistaa toisille olevani hyvä tyyppi. Se ei kuitenkaan ole täysin minun vastuullani, miten toiset minut näkee. Ja toisaalta jatkuva itsensä todistaminen ei ole aitoa, ja useampi näkee tuon esittämisen läpi. Feikkaamalla saatu lopputulos on usein kaikkea muuta kuin toivottu.

Paremmaksi tavaksi olen havainnut kysellä toisilta, miten heillä oikein menee. Oikeastaan suositeltavampaa on kysyä jokin tarkempi kysymys, kuten “saitko viime yönä nukuttua?”. Tuon kysymyksen opin vanhalta esimieheltäni, ja se on kyllä toiminut erittäin hyvin. Ihmisen fiilikset on paljon helpompi päätellä, jos toinen kertoo nukkuneensa huonosti jo kuukausien ajan. Se ei tarvitse enempää selittelyjä.

Nyt kerron karun tosiasian. Ilman hyviä keskustelutaitoja et voi pärjätä elämässäsi. Tai se on vähintäänkin tosi hankalaa. Toisaalta hyvänä kommunikoijana tuntuu hienot tilaisuudet putoavan syliin pyytämättäkin.

Jo vuosien ahkera työskentely puhumisen ja kuuntelemisen saralla on tehnyt minusta paljon miellyttävämmän ihmisen. Se on vaatinut paljon nöyrtymistä ja itkua, mutta tuo työ on ollut kaiken vaivan arvoista. Asiakkaiden kanssa on helppo tulla toimeen ja arki tuntuu muutenkin paljon kevyemmältä kuin aikaisemmin. Kiperät tilanteet voi usein pelastaa osoittamalla empatiaa ja asettumalla toisen asemaan. Resepti hyviin ihmissuhteisiin piilee myös näissä opeissa.

Miksi sitten halusin kirjoittaa tästä? Tykkään usein kuunnella eri alojen ammattilaisten haastatteluja ja törmäsin Youtubessa Christopher Vossiin, joka on entinen FBI:n panttivankitilanteiden neuvottelija. Hänen haastattelunsa vahvisti sitä ajatusta, että haluan edelleen perehtyä kommunikoinnin saloihin syvällisemmin. Se on paljon tärkeämpi taito kuin joku kuvaustekniikka. Uusi objektiivikaan ei elämäsi laatua kovin paljoa paranna. Asiakasta ei oikeasti kiinnosta, miten olet ottanut kuvan. Tärkeintä on, että hän tuntee itsensä kuulluksi, hänen toiveensa on otettu huomioon, sekä niitä on pyritty toteuttamaan parhaalla mahdollisella tavalla.

Valokuvaus on monille aika pelottava kokemus. Harva on kovinkaan luonnollinen kameran edessä, ja tässä kommunikointitaidot astuvat esiin. Mitä paremmin saat asiakkaan rentoutumaan ja olemaan sinut itsensä kanssa, sen luonnollisempia kuvista tulee. Toisaalta asiakkaalle jää sinusta niin hyvä fiilis, että todennäköisesti hän suosittelee sinua myös ystävilleen, joka poikii aika varmasti uusia asiakkaita. Periaatteessa naurettavan yksinkertaista. Haluan siksi kertoa muutamasta tekniikasta, jota käytän saadakseni ihmisen avautumaan.

Ensimmäinen on rentous ja tietynlainen leikkisyys. Lapset uskaltavat usein lähestyä sellaisia ihmisiä, jotka ovat heidän tasollaan, leikkisiä. Kun ihmistä jännittää, hän ikään kuin palaa ujoksi lapseksi aikuisen kuoressaan. Sopiva huumori ja leikkisä asenne keventää tunnelmaa lähes poikkeuksetta kaikkien kanssa. Se ei tarkoita pelleilyä, vaan hymyilyä ja aitoa sekä rehellistä ilmaisua. Itsensä “halventaminen” huumorimielessä toimii useimmiten, koska vastapuoli kokee ettet ota itseäsi liian vakavasti, joten ei tarvitse hänenkään.

Toinen apukeino on tahdikkaat kysymykset. Sekin voisi mennä helposti tungettelun puolelle, jos kysyy liian henkilökohtaisia kysymyksiä liian varhain. Tämä tarvitsee harjoittelua ja pelisilmää. Kysymykset molemmille tutusta aihepiiristä kuten: “oletko ennen ollut kuvattana?” tai “oletko nauttinut viilenevistä ilmoista?” voivat murtaa jäätä. Asioista ei tarvitse olla samaa mieltä, ja se on oikeastaan ihan hyvä, koska ihmisen egolle tekee hyvää korjata sinun näkemystäsi. “Minä vihaan talvea” -kommentti johtaa helposti jatkokeskusteluun.

Kolmas ilmiselvä apukeino edellisen jatkoksi on kuunteleminen, kuunteleminen ja kuunteleminen ja vielä kerran kuunteleminen. Aivan turha on kysyä mitään, jos ei ole valmis kuuntelemaan mitä toinen vastaa. Pienet kommentit vastauksiin saa toisen tuntemaan, että häntä oikeasti kuunnellaan ja halutaan ymmärtää. Jos näitä kolmea vinkkiä on toteuttanut niin usein muutaman minuutin jälkeen kuvien ottaminen on jo paljon helpompaa.

Extra-vinkkinä toimii kahvi, jos asiakas juo sitä. Kofeiini vahvistaa mielihyvää tuottavien välittäjäaineiden vaikutusta. Toisin sanoen, kahvin sisältämä kofeiini saa keskusteluhetken tuntumaan paremmalta. Ei siis ole ihme, että tämä masentunut kansakunta kittaa tuota mustaa eliksiiriä litratolkulla.

Tein välillä toisin päin ja kerroin syvällisistä asioista ensin ja nyt aion jatkaa arkisiin. Alle kaksi viikkoa ja päästään kuvausystävieni kanssa viettämään viikonloppu Ruovedellä (n. 80km Tampereelta). Mahtavaa kun saa vertaistukea ja pääsee vahvistamaan keskustelutaitoja! Sinne ystäväni tuo myös uuden kamerani Canon EOS 6D Mark 2:n. Menee varmasti viikonloppu siivillä sitä räplätessä ja kokemuksia jakaessa.

Työt palvelutalossa käyvät myös vähiin. Enää on vain 5 pakollista työvuoroa, ja sen jälkeen olen oman onneni nojassa. Jos kuvauskeikoista ei kuitenkaan riitä laskun maksajiksi, voin aina tehdä hoitoalalla keikkaa. Näin ajattelin tehdä todennäköisesti talven ajan, jolloin ei ole sesonkia asuntomyymisen ja kuvauksien suhteen. Saan kuitenkin itse päättää mitä vuoroja teen ja se tuntuu tosi hyvältä.

Olin kerrankin ajoissa blogin kanssa, koska kirjoitin tämän yövuorossa sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Jokainen yövuoro viimeisen kahden kuukauden aikana onkin kulunut yrityksen parissa, ja seuraava yö ei tule olemaan poikkeus. Silloin yritän saada aikaiseksi kuvaussopimuksen minua suojaamaan ristiriitatilanteissa. Kaikki asiakkaat ovat olleet mukavia, mutta yksikin ikävä kokemus voisi pilata tunnelman, joten täytyy varmistaa asia ennen kuin se tulee omalle kohdalle.

Kiitos kun luit taas blogin! Arvostan kaikkia teitä lukijoita valtavasti ja teidän ansiostanne sivuni nousee kokoajan ranking-listassa ylöspäin Googlen hakukoneessa. Löysin itseni jo neljänneltä sivulta (Googlettamalla: valokuvaus Lappeenranta) ja se on aika hyvä saavutus kahdessa kuukaudessa. Tavoite 1. sivusta lähestyy ja sinne päästään. Harjoitellaan keskustelutaitoja ja kommentoikaa mitä ajatuksia blogi herätti. Mukavaa ja kaunista ruskan aikaa kaikille!

Blogi 8: Ystävät ja levollisuus

Tuntuu kyllä ihan mahtavalta, kun oman porukan harrastejääkiekkovuorot ovat taas alkaneet. Ensinnäkin hyvässä seurassa hikoileminen on tosi mahtavaa ja pelin jälkeen on aina loistava olo. Matkustetaan myös monesti hallille ainakin 4 hengen porukalla ja juttu luistaa. Tosi harvoin on sellainen olo että ei kannattanut tulla. Mielestäni jokaisella kannattaisi olla jotain liikunnallista elämässään ja mielellään hyvässä seurassa.

Ennen kuin puhun ystävyydestä, niin puhutaan taas perinteiset päivitykset kuvausjutuista. Viime viikolla sain lunastettua ensimmäiset maksut yksityisasiakkaalta ja niinkin simppeli asia kuin laskun tekeminen jännitti aluksi ihan kauheasti. Tässä yrittäjyydessä on monta tekijää ja valtavasti uutta, että on hankala pysyä perässä. Pääsin myös kuvaamaan ensimmäiset eläinkuvaukset portfoliooni ja ne onnistuivat mielestäni yllättävän hyvin. Onneksi asiakas oli työkaverini toisista töistä, joten minulla oli rutkasti aikaa säätää salaman asetuksia ja kokeilla eri juttuja. Kuvauskohde oli myös sen verran iäkäs ja rauhallinen, että sen puolesta oli tosi helppoa.

Mä oon niin kiitollinen kaikille teille, jotka ootte opettaneet tässä valokuvaamisessa. Koen, että mulla on ihan hyvä “silmä”, mutta tekniset asiat vievät aikaa ja vaativat paljon harjoitusta ja epäonnistumisia. Joka viikko tulee uusia ahaa-elämyksiä ja se tuntuu tosi hyvältä, kun oppimisen loppuminen ei ole missään näköpiirissä. Tietynlaisesta liiasta kriittisyydestä olen oppinut päästämään irti, ja se on mahdollistanut sen, että voin olla ihan rehellisesti huono, ja se on ihan ok. Ei koskaan voi tulla hyväksi, jos ei aluksi ole aloittelija. Avoin mieli ja kiinnostuneisuus sekä ajan myötä karttuva kokemus mahdollistavat lopulta sen ammattimaisuuden, jota tavoittelen. On hyvä myös ymmärtää, että toiset tietävät aina jotain minua enemmän, ja siksi kaikilta voi oppia jotain. Kyllä tästä vielä hyvä tulee.

Olen todennut jo aikaisemmissa kirjoituksissa, ja myös nettisivuni esittelytekstissä, että olen kiitollinen siitä avusta, jota olen saanut. Ei pelkästään teknistä tai aineellista tukea, vaan myös ystävyyttä ja rohkaisua jatkaa eteenpäin. Aika harvalla on niin kova pää, että jaksaisi painaa “vaikka läpi harmaan kiven”, jos kaikki ympärillä olevat olisivat sinua vastaan. Mä oon aika itsepäinen ja haluan onnistua itseni ja perheeni takia, mutta rohkaisu jota olen saanut ystäviltäni, on antanut poikkeuksellista voimaa jatkaa eteenpäin. Mikä sitten mun mielestä on ystävyyden tavoite?

Asia on varmasti tosi laaja-alainen, mutta ehkä itselleni se, että joku ymmärtää sinua juuri sellaisena kuin olet ja hyväksyy sinut, on tosi tärkeetä. Aito ystävä myös on riittävän rohkea huomauttamaan, jos on menossa väärään suuntaan. Tätä me kaikki tarvitaan. Monelta tuskalta olen säästynyt ystävieni rohkeiden huomautusten ansiosta. Meidän täytyy vaan yrittää nähdä sen neuvonantajan ohjeen taakse ja havaita sen takana oleva rakkaus. Joskus meidän ystävät ei oo kauheen tahdikkaita, ja se suututtaa, mutta ne tekee sen kuitenkin pohjimmiltaan rakkaudesta, ja tää on tärkeetä muistaa.

Aito ystävä myös muistaa ja kyselee mitä kuuluu. Meidän elämä on tosi kiireistä ja on kaikkea jonnin joutavaa vielä sen kaiken tärkeän lisäksi. Jonkun tutkimuksen mukaan muistan, että ihminen pystyy pitämään yhteyttä kunnolla vaan n. 3 ihmisen kanssa kerrallaan. Jos siihen lisätään puoliso ja omat kolme lasta, niin silloinhan yksi lapsista pitää jättää laskuista yli. No ehkä mä ajattelen ne lapset yhtenä yksikkönä tässä laskukaavassa, mutta silloinkin sen jälkeen jää vaan tilaa enää yhdelle ihmiselle. Se on loppupelissä aika surullista, koska meillä on varmasti monia, joiden kanssa haluttaisiin olla lähemmin tekemisissä. Se yks on kuitenkin tosi arvokas, joten suosittelen, että tuollaista tosi ystävää kannattaa etsiä.

Mulla se yks ystävä on vaihdellut tässä vuosien varrella ja tässä nyt en tarkoita että välit olisivat jotenkin katkenneet niihin edellisiin. Ei tietenkään, ollaan me edelleen ystäviä. Mutta sen hetkisen ystävän usein määrittää vallitseva elämän tilanne, ja se mitä kulloinkin tarvitsee. Oon huomannut että tän hektisen elämän keskellä kaipaan sellaista vakautta, joka palauttaa maan pinnalle ja joskus vie myös pois siitä arjesta ja se on omalla kohdallani toteutunut juuri nyt. Mulla oli aikanaan eri kaupungissa asuessani parhaana ystävänä eräs yli 70-vuotias mies. Se oli sillä hetkellä just sitä mitä mä tarvitsin, ja uskon että hänkin nautti elämän voimasta, mikä meistä nuorista huokuu. Toisin sanoen, ei kannata etsiä ystävää vain omasta lähiympäristöstä ja saman ikäisistä. Kun pitää mielen avoimena, voi yllättyä mahtavalla tavalla.

Puhuminen on mulle ollut aina iso lääke. Lapsena kun kärsin erinäisistä ongelmista, soitin usein serkulleni ja juttelimme useita tunteja. Hän on minua n. 10 vuotta vanhempi, ja hänen kokemuksensa auttoivat minua laittamaan asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen ja näkemään tilanteeni laajemmasta perspektiivistä. Tää on varmaan yks hienoimmista jutuista mitä ystävän kanssa voi kokea. Se että ei ole toisen kanssa ihan samanlainen, voi auttaa löytämään näkökulmia, jotka inspiroivat edistymään. Mä en varmaan ois edes hengissä, jos mulla ei ois aina ollut joku luottoystävä, jonka kanssa oon voinut jakaa asioita lapsuudesta tähän päivään saakka. Niin tärkeenä mä pidän tosiystävyyttä.

Tähän pitää tietysti todeta se, että ollessani avioliitossa nyt 7-vuoden ajan, että tärkein ystävä tulisi kuitenkin olla se elämänkumppani. On selvää että arki iskee väistämättä, ja joskus tuntuu että arjen pyörittäminen vie niin paljon aikaa ettei toista nää kuin kääntämässä kylkeään, kun menee nukkumaan. Kannattaa kuitenkin panostaa tuohon tärkeimpään ystävyyteen, koska se takaa aidon onnellisuuden. Toista ei saisi koskaan pitää itsestään selvyytenä vaan ponnistella ja nähdä vaivaa ihan yhtä paljon, tai oikeastaan vielä enemmän kuin alkuvaiheessa. Me ollaan vaimoni kanssa nykyään hyvin samassa ajatussuunnassa ja pyritään tavoittelemaan yhdessä molemmille tärkeitä asioita. Se on myös kompromissien tekoa, mutta on tärkeempää olla sovussa, kuin aina oikeassa. Niin minä ainakin uskon.

Vaikka mulla on tällä hetkellä n. 154 rautaa tulessa, niin oon silti levollinen. Kiitos kaikille teille, jotka tuette minua edelleen tällä matkalla. Alan olla nyt siinä pisteessä, että 3 viikon päästä mulla on täysin luottamuksen varassa se, että tulen toimeen valokuvaajana. Mä uskon, että tää tulee toimimaan ja se vapauttaa turhasta pelosta. Ei kannata paisutella liikaa kaikkia uhkakuvia, koska yleensä ne eivät toteudu ja aina on olemassa joku ratkaisu, vaikka pahin kävisikin. Turha henkinen painolasti lamaannuttaa ja vie huomion pois ratkaisun hakemisesta. Mä en tee tätä, vaan ME tehdään tää ja mennään yhdessä eteenpäin. Te jotka olette mun vierellä, ja luette tätä, niin tiedätte kyllä keitä tää koskee.

Tämä pieni menninkäinen painelee nyt syömään iltapalaa ja sen jälkeen tutkimaan keijupölyä unimaailmassa. Olette rakkaita kaikki ja kiitos kun luit taas blogin. Muista ystäviäsi, soita, laita kortti, kysy mitä kuuluu. Hyviä ystäviä saa, kun on ensin itse hyvä ystävä. Jatketaan taas ensi viikolla!

Blogi 7: Jos aloittaisin valokuvaamisen uudestaan…

Tänään (maanantaina) oli kyllä niin minuuttiaikatauluinen päivä, ettei mitään tolkkua. Jokaisen pienen minuutin optimoin jonkun asian hoitamiselle, ja kieltämättä nyt olo on aika puhki. Ainut “hauska” asia päivässä oli, että ajelin pyörällä töistä kotia ja alamäessä pieni ötökkä lensi suoraan mun nieluun, ja aiheutti huvittavan yskäkohtauksen. Kesti ainakin 200 metriä saada se pois. Huhhuh, on ihmisen elämä rankkaa.

Kuten totesinkin että minuuttiaikataululla tuntuu menevän nää päivät, niin täytyy tästä kirjoittamisestakin nipistää. Yleensä kirjoitan blogia keskimäärin 2 tuntia, ja tarkistan, sekä korjailen sitä ainakin tunnin. Nyt täytyy nipistää tää johonkin 30 minuuttiin ja toinen käyttää tarkistamiseen. Onneksi ehdin ideoida tätä sisältöä ja tänään päivällä, niin ei tarvitse kaikkea ihan hatusta vetää.

Mä oon valokuvannut nyt karkeesti 7 vuotta ja se lähti alunperin vaimoni innoituksesta. Pohdittiin heti häiden jälkeen jotain yhteistä harrastusta ja tämä valikoitui kohtalaisen helposti. Vaimoni sisko on ollut ahkera valokuvaaja vuosien ajan ja he ovat yhdessä kulkeneet valokuvausmatkaa lapsesta lähtien. Minulla ei ole oikeastaan väliä mitä harrastan, koska kaikki menee, jos porukka on hyvä. Tässä tapauksessa seura oli täydellinen.

Kaikki valokuvaajat varmaan jossain kohtaa sukeltaa siihen noidankehään, että “pitäisi” saada uusi kamera, mutta rahaa ei ole. Mä en tiedä johtuuko se jatkuvasta mainostamisesta, vai kuvitellaanko me ihmiset että meistä tulee jotenkin parempia, kun saadaan uudet välineet. Tätähän tuntuu näkevän ympärillä ihan kokoajan ja ihan kaikessa. Aina pitää saada vähän parempi, vähän uudempi, pikkasen kimaltavampi kuin naapurilla. Näinhän se on varmaan jatkunut ihmishistoriassa jo vuosisatojen ajan.

Mulla on tällä hetkellä edelleen se sama kamera, joka hankittiin silloin vuonna 2017. Kuvia on tullut n. 40000 ja kokemusta erilaisista asioista sinä aikana ihan mukavasti. Loppupelissä vaikka toi kuvamäärä kuulostaa isolta, ei se kuitenkaan vedä mitään vertoja siihen, mitä ammattilainen kuluttaa kameraansa. Tulevaisuudessa uskon, että tuo kuvamäärä saattaa tulla muutamassa kuukaudessa. Kameran sensorilla on ikävä kyllä myös käyttöikä ja jossain kohtaa täytyy päivittää kameraa ihan vaan sen tulevan rikkoutumisen vuoksi.

Mutta vuorossa on tärkeempi kysymys. Tarviinko uutta kameraa sen huonon laadun vuoksi? Tällä hetkellä en, koska kiinteistöasiakkaat on tyytyväisiä mun laatuun. Just tänään sain myös viestin vauvakuvaus-asiakkaalta, että he ei osaa valita, kun kuvat on niin hyviä, että he ottaa kaikista kalleimman paketin, eli kaikki kuvat. Selkeesti kyse ei siis oo siitä, että tarvitsen jotain hienompaa ja uudempaa, kun se riittää toisille. Kun oon jutellut muiden ammattilaisten kanssa, niin vaimoni sukulainen (joka on valokuvaaja) kertoi hyvän viisauden. “Ammattilainen joutuu aina tienaamaan ostetun kaluston takaisin.”

Tän takia myös ammattimuusikot saattaa soittaa ihan perus instrumenteilla, koska ne on käyttötavaraa ja kulutus on paljon isompaa kuin harrastelijalla. Ei ammattilaisella ole aikaa kiillottaa ja puunata ja hifistellä uusimmalla tekniikalla, koska täytyy tehdä töitä. Tarkottaako tää nyt sitä ettei kallista kameraa kannata ostaa sitten ollenkaan? No ei tietenkään, koska jokaisen tarpeet vaihtelee. Eräällä ystävälläni on todella kallista kalustoa, mutta nuo työvälineet helpottavat hänen elämäänsä niin paljon (ja tekevät sen jopa mahdolliseksi), että hän on laskelmoinut sen kannattavan. Jokaisen tarpeet ovat siis yksilöllisiä.

Mun kuvaushommat on kuitenkin vielä aika maltilliset ja vaatimustasot on aika simppelit. Sen takia mun kannattaa panostaa vielä kaiken muun oheistavaran hankintaan, ennen kuin laitan isot rahat kameraan kiinni. Muutaman mainitakseni voisi olla kameran sadesuoja ja mukana kulkeva taustakangasteline. Mut tästä nyt herää kysymys otsikosta. Jos tosiaan aloittaisin uudestaan, niin tekisinkö jotain toisin?

No ainakin mä kuvaisin paljon enemmän. Asioita oppii kunnolla vaan tekemällä, ja jos oisin alusta asti ottanut tavaksi kiikuttaa kameraa joka paikkaan, niin olisin varmasti etevämpi kuvaaja. Kameraa en kuitenkaan vaihtaisi, koska satuttiin säkällä valitsemaan sellainen kamera, jota pystyy käyttämään harrastelijasta puoli-ammattilaiseen. Siinä on ihan riittävän hyvä kenno ja värit sekä kääntyvä näyttö, jotta pystyn kuvaamaan vaikka kamera olisi lantion korkeudella.

Annan nyt vinkin kaikille harrastelijoille, jonka sain ystävältäni. Opettele käyttämään salamaa. Enkä tarkoita sitä kameran yläpuolella olevaa kamalaa “peura ajovaloissa” salamaa, vaan jokaisen tulisi hankkia erillinen salamalaite. Mun omien kuvien laatu nousi ainakin 1100% kun opettelin käyttämään studio- ja käsisalamaa. Otin aluksi kuvia käyttämällä plafondia valona, mutta sen värisävy poikkeaa niin paljon luonnon valosta (tosi keltainen), eikä sen valoteho riitä saamaan kuvasta terävän näköistä. Ihan muutamalla kympillä saa käytettynä pattereille toimivia käsisalamoita ja siihen jonkun lähettimän, jonka laittaa kameraan kiinni.

Mä en ala tähän nyt listaamaan sitä tekniikkaa, jota salaman käyttämiseen liittyy. Tästä löytyy kuitenkin loistavia vinkkejä netin täydeltä ja niiden avulla on salama helppo ottaa haltuun. Salama ikäänkuin pysäyttää kuvan, antaa freshin luukin, luonnollisesti lisää valoa pimeään tilaan, ja saa kuvat näyttämään paljon ammattimaisemmilta, vaikka kamerasi olisi ihan höpöhöpö-harrastelelu, kuten minun kamerani (terveisin hifistelijät ja upporikkaat snobiharrastajat). Että jos nyt aloittaisin kuvaamisen uudestaan, niin varmaankin ostaisin hyvin nopeasti vähän laadukkaamman salaman, jossa on hyvää automatiikkaa ja HSS-toiminto (High Speed Sync). Tällä setillä saa hienoja kuvia, vaikka kuvaisi vastavaloon aurinko kohteen takana ja kuva ei silti valotu liikaa. Tähän kannattaa perehtyä lisää, jos haluat hypätä salaman maailmaan.

Mitä tulee sitten objektiiveihin, niin varmaan jos alottaisin alusta, ostaisin suoraan jonkun kiinteän polttovälin linssin. Tolla mun rajatulla kennolla joku hyvä koko olisi 35mm. Sillä saa otettua hyviä potretteja, mutta tausta kuitenkin vielä erottuu kohteesta. 35mm linssi on myös riittävän laaja, että sillä saa ryhmäkuvia vaikka tila olisi hieman ahtaampi, eikä ulkona. Ainut kääntöpuoli näihin 35mm objektiiveihin on se, että ne maksaa aika paljon. Toi mun 50mm objektiivi on tosi hyvä, mutta sisäkuvaukseen liian tiukka, joten tarvitsen sen kaveriksi tällä kameralla jonkun laajemman (24mm). Se on kuitenkin paljon halvempi, ja siksi piti mennä budjetti edellä. Jos tää milliasia oli ihan täyttä hepreaa, niin karkeasti voin sanoa, että laajalla 10-35mm kuvaillaan maisemia, 35-200mm potretteja ja siitä eteenpäin yleensä luonnon eläimiä tai jotai yksityiskohtaista kaukana olevaa. Nää on vaan karkeita ohjenuoria, ei sääntöjä.

Selitin toisessa blogissa kuinka kiinteä linssi pakottaa liikkumaan enemmän (koska et voi zoomata). Se on korvaamaton taito ja tekee sinusta hetkessä paljon etevämmän kuvaajan. Kannattaa googletella tätäkin asiaa ja etsiä joku budjettiystävällinen vaihtoehto, niin löydät itsellesi sopivan ratkaisun. Totesin tuossa blogissa, että olen muutamassa kuukaudessa oppinut paljon enemmän kuvaamisesta, kuin 7 edellisen vuoden aikana. Se kaikki on kiinteiden linssien ansiota, joten suosittelen isosti. Kiinteät linssit mahdollistaa myös paremmin sisäkuvauksen (isompi valovoima) ja hienon reunan pehmennyksen (bokeh-efekti).

Soveltuuko nää ohjeet sitten joka päivä kameran kanssa työtä tekevälle ammattilaiselle? No ei välttämättä. Onhan se mahtavaa, jos on rahaa laittaa monta tonnia laadukkaisiin zoom-objektiiveihin ja isokennoiseen kameraan, joka on vielä sääsuojattu. Et välttämättä tarvitse kuin yhden linssin (esim. 24-70mm) ja hoidat sillä kaiken mahdollisen mitä työsi vaatii. Ammattilainen kuitenkin todennäköisesti osaa jo kuvata, ja siksi suuntasin vinkkini enemmän meille aloittelijoille. Tässä ei ole täysin oikeaa tai väärää, mutta mielipiteitä sitäkin enemmän.

Mä haluan kirjoittaa ensi viikolla jotain syvällisempää ystävyydestä, mutta ajan puutteen ja olosuhteiden vuoksi täytyi keksiä jotain “pinnallisempaa”. No käytin tänkin rustaamiseen sen tunnin ja joudun vielä tarkistamaan tekstin kirjoitusvirheiltä sen jälkeen, kun olen ripustanut hikiset lätkävarusteet kuivumaan. Onneksi elämässä on muutakin kuin työ.

Yhden ajatuksen voi herättää ennen ensi viikon blogia. Haluaisitko mielummin 10 hyvää tuttavaa vai yhden tosiystävän? Mä valitsen mielummin sen tosiystävän. En muuten ollut varma kirjoitetaanko se yhteen vai erikseen, mutta Googlen mukaan yhteen. Mä oon tässä kuukauden sisään saanut uuden tosiystävän ja tuntuu, että mieli on todella paljon kevyempi. Se että toinen oikeasti ymmärtää sinua ja haluaa kuunnella tuntuu tosi hyvältä. Jos sinulla on tuollainen tosiystävä, mutta yhteydenpito on jostain syystä vähentynyt, niin älä nyt hyvä ihminen päästä häntä menemään! Näe vaivaa, koska tuollainen ystävyys auttaa todella vaikeiden asioiden ylitse.

Kiitos, kun luit taas blogin. Oikein hienoa ja lämmintä viikkoa sinulle!

Blogi 6: Ekaa päivää ammattilainen, mutta ikuinen mielen oppilas

Aloitin kirjoittamisen maanantain puolella, jotta julkaisu ehtii tiistai-aamuksi. Aloitetaan aluksi normaaleilla viikkopäivityksillä. Tänään (maanantaina) oli siitä huikea päivä, että tein ensimmäiset kuvauskeikkani, josta minulle jopa maksetaan. Toisin sanoen olen ensimmäistä kertaa ammattilainen, enkä harrastelija. Loppupelissä ero ei ole kovinkaan suuri taidollisesti, vaan kyse onkin juuri siitä että toinen tienaa ja toinen ei. Olo kiinteistökuvaus-keikoilla oli kyllä hieman hermostunut, vaikka osasin ehkä piilottaa sen asiakkailta. Näin jälkikäteen ajateltuna olisin ehkä tehnyt jotain vielä toisin, mutta toisaalta kokemus opettaa ja onneksi saan kyllä kritiikkiä, jos jotain korjattavaa yhteystyökumppanini mielestä on.

Siitä puheen ollen… Varmistin asian yhteyshenkilöltäni, että voin puhua aiheesta. Kirjoitimme siis n. kaksi viikkoa sitten Zentuvo Finland Oy:n kanssa sopimuksen kiinteistövalokuvauksista ja se mahdollistaa minulle vakaamman startin yrittäjänä ja pysyvämmät tulot, koska heillä on jo vakaa yhteystyö kiinteistövälittäjien kanssa Lappeenrannan alueella. Olen saanut myös valtavasti hyvää palautetta ja apua teknisissä asioissa ja olen kyllä ollut todella tyytyväinen tähän yhteystyön alkuun. Mahdollisuudet laajentaa osaamistani ovat myös laajat, joten odotan innolla tulevaisuutta tämän yhteystyön osalta.

Minulla oli alunperin tavoitteena saada yritystoimintaa käynnisteltyä v. 2027 ja pikku hiljaa kasvattaa toimintaani, mutta tämä avautunut mahdollisuus mahdollisti suoraa päätä hypyn syvään päätyyn. Joskin ajoitus oli täydellinen, koska työvuorotoiveiden toteutuminen olisi hankaloitunut entisestään lokakuun lopulla. Hyvinvointialue oli päättänyt sotkea työvuorosysteemin ja päätin, että haluan pystyä elämään normaalia elämää. Nyt voin itse määrittää milloin olen käytettävissä ja tuo vapaus tuntuu aivan mahtavalta, vaikka hyppy tuntemattomaan jännittää.

Muut kuvaukset ovat myös alkaneet kolkutella ovelle. Yhteydenottoja on tullut muutamia lisää ja olen yrittänyt siksi kiireen vilkkaa kirjoittaa sivuilleni laajempaa hinnastoa, suunnitella käyntikortteja ja tilailla kaikenlaista tavaraa eri kuvausjuttuihin liittyen. Toisaalta nyt on järkevää panostaa jo alkaneeseen vakaaseen yhteystyöhön eikä kurkottaa jokaiseen paikkaan. Tälläistä maanista mieltä on vaan hankala hallita, kun jokin porkkanan kaltainen asia tulee hevosen eteen. Sen takia kannattaa asettaa lyhyen ja pitkän aikavälin tavoitteita, jotta on helpompi pysyä radallaan, eikä lähteä ihan täyteen laukkaan päämäärättömästi.

Eräs oma päämääräni on laajentaa kommunikointia seuraajieni kanssa. Siksi halusin alkaa kirjoittaa tätä blogia viikoittain ja julkaista sen aina samana päivänä. Päättäessäni tästä aikataulusta tunsin, että haluan kirjoittaa eräästä aiheesta. Nimittäin olla oma itsensä. Tästähän kaikki tuntuu nykyään puhuvan, että “on tosi tärkeää olla juuri sellainen kuin olet” ja “toisten pitää hyväksyä sinut juuri sellaisena kuin olet”. Mä oon kuitenkin vähän eri mieltä tästä asiasta.

Ensinnäkin luulen, että suurin osa ihmisistä ei edes tiedä, mitä tarkoittaa olla oma itsensä. Joku saattaa esimerkiksi pitää itseään aitona, koska hän sanoo sen mitä ajattelee. Tämä tekee kuitenkin ihmisestä 2-vuotiaan taaperon, impulsiivisen ja hallitsemattoman tunteita ryöppyävän tulivuoren. Tunteet ja ajatukset ovat kuitenkin vain hetkellisiä, ja niitä ohjaavat pitkälti sen hetkinen ympäristö ja se mihin käyttää aikaansa. Ne ovat vähän kuin säätila, joka kestää jonkun aikaa ja sitten taas muuttuu.

Mistä sen sitten voi tietää, mikä on sitä aitoa “minää”? En ole psykologi, mutta olen aina tykännyt lapsuuteen liittyvistä teorioista, ja tuohon aikaan kurkistamalla voi selvittää paljon itsestään. Mä oon usein pohtinut sitä, että missä kohtaa aloin olla jotain muuta kuin mitä aiemmin olin. Veikkaisin, että se tapahtui alakoulun luokilla. Olin ja olen edelleen tosi herkkä ja itkin herkästi pienestäkin. Eristetyksi tulemisen ja kiusaamisen pelko sai minut rakentamaan itselleni “kovan pojan” kuoren, ja se aiheutti minulle paljon ongelmia.

Toki muutenkin epävakaat perheolosuhteet uusioperheessä tekivät varmasti osansa, eikä minulle koskaan muodostunut kunnon isähahmoa, johon olisin voinut turvautua. Sain kuitenkin paljon apua lapsena vanhemmalta serkultani, jonka kanssa juttelin usein tunteja puhelimessa purkaen ajatuksiani. Puhuminen on ollut niitä harvoja keinoja, joilla olen voinut selviytyä eteenpäin kohti sitä todellista minää ja levollisuutta.

Ollessani siivoustöissä kahden ja puolen vuoden ajan perehdyin neuropsykologiaan kuuntelemalla tuntien luentoja ja eri alan ammattilaisten haastatteluja. Jossain kohtaa havahduin siihen, että minä esitän ihan kokoajan. Se miksi tein erilaisia asioita, johtui pohjimmiltaan siitä, että kaipasin vaan toisten huomiota ja rakkautta. Sillä tiellä moni on edelleen, mutta se on todella raskas ja kivinen tie kuljettavaksi. Luulin tietäväni mitä muut haluavat minulta, ja asetin toimintamalleja vain noiden omien luulojeni perusteella. Tämän asian ymmärtäminen käynnisti minulla jo kolme vuotta kestäneen prosessin itseni syvällisempään ymmärtämiseen, ja sen jälkeen moni asia on muuttunut.

Otetaan kevyenä esimerkkinä musiikkimaku. Lapsena rakastin kaikenlaista melodista musiikkia ja lauloin pienestä pitäen. Automatkoilla soi Yölintu ja muutenkin iskelmä-musiikki, jota fiilistelin tosi kovaa. Asiaahan ei tietysti voinut kenellekään myöntää, koska se olisi ollut noloa. Alakoulun luokilla tuli Teräsbetoni ja sen jälkeen hullaannuin metallimusiikista uppoutuen siihen tosi syvään. Ulospäin näytin aina kaikille kuuntelevani vaan Children on Bodomia tukka hulmuten, mutta toisaalta lauloin myös itsekseni Bruno Marssia ja fiilistelin muutakin “tyttöjen musaa”, kuten Backstreet Boyssia tai Avril Lavignea.

Kun lopulta tajusin olevani aivan feikki, niin päätin luopua kaikista turhista suojamuureista. Enää en häpeile kertoa näitä asioita. Tai jos teen jonkun virheen niin mitä sitä selittelemään, vaan totean: “sori, mä mokasin”. Ehkä eniten tää asia näkyy mulla siinä, etten ole enää niin mustavalkoinen. Toisaalta, koska en enää hae toisten hyväksyntää, niin voin keskittyä puhumisen sijaan kuuntelemiseen. On paljon hienompaa kuulla toisten ajatuksia ja oppia lisää, kuin pyörittää sisäistä rikkinäistä gramofonia ja katsoa, kun toisen ilme kääntyy happamammaksi.

Tää kaikki vapautuminen ei kuitenkaan tarkoita sitä ettei mulla olisi mielipiteitä. Päinvastoin, nyt minulle on vielä paljon selkeämpää se mitä jostain olen mieltä, kun sitä ei enää vääristä jotkut oletetut “tosiasiat”. Se tarve kuitenkaan laukoa niitä mielipiteitä toisten naamaan on poistunut, ja näin voin helpommin säilyttää rauhan kaikkien kanssa, vaikka olisinkin asioiden toisella kannalla. Tätä on mun mielestä aidosti se, että on oma itsensä, vakaa ja lempeä, ei toisten armoilla tai vietävissä, mutta sovussa, jos se meistä riippuu.

Myönnän joskus ärsyyntyväni, kun esikoiseni 5-vuotias esittää jälleen kerran miksi!?- kysymyksen asiaan, johon olen antanut vastauksen jo monta kertaa. On varmasti totta, että lapsi ei aina muista, mitä olen vastannut, mutta luulen että enemmänkin kyse on siitä, että hän testaa vanhempansa luotettavuutta. Jos vastaus tuohon kysymykseen vaihtuisi tuuliviirin tavoin, toteaisi lapsi varmasti hyvin nopeasti, että hän etsii luottamuksen lähteensä jostain muualta. Tätähän kukaan vanhempi ei missään nimessä halua.

Me voisimme jokainen herättää aika-ajoin sen sisäisen lapsemme ja kysyä itseltämme: Hei sinä aikuinen, miksi käyt tässä kaupassa, etkä tuossa toisessa? Hei, miksi pukeudut noin, etkä jollain muulla tavalla? Hei, miksi selaat puhelinta niin monta tuntia päivässä? Hei, miksi et laita viestiä ystävillesi tai soita heille tai yritä sopia tapaamista? Nämä oli vaan esimerkki-kysymyksiä, joiden tarkoitus oli laittaa aivonystyrät liikkeelle. Mikä on se kysymys, joka sinun täytyy esittää itsellesi? Mulla se oli: Miksi esität jatkuvasti?

Nykyään yritän katsoa ihmisen käytöksen takana oleviin syihin enkä vain tekoihin. Jotkut ovat tehneet tosi huonoja ratkaisuja elämässään, kuten minäkin, mutta mikä siihen on aikanaan vaikuttanut? Työkaverini kanssa katselimme erästä reality-sarjaa, kun olimme jo laittaneet vanhukset nukkumaan. Hän totesi kovaan ääneen inhoavansa erästä tuon sarjan henkilöä, koska hän on tehnyt sillä ja tuolla tavalla. Se on tosi harmi että nykyään niin herkästi poltetaan merkki ihmisten otsaan menneiden virheiden vuoksi. Itsekin olen täynnä niitä, mutta toisaalta ne ovat osa sitä edellistä toukkaa, josta on nyt myöhemmin kuoriutunut perhonen. Metamorfoosi on mahdollista myös ihmisen persoonallisuudessa, ja siksi en halua tuomita ketään. Vain sillä on merkitystä, miten jatkat tästä hetkestä eteenpäin.

Toivottavasti en vaikuta koppavalta tai kaikkitietävältä kirjoittaessani tätä “syvällistä” tekstiä. Nämä ovat vain omia mielipiteitäni ja hyväksi havaittuja oppeja omassa elämässäni. Jos voin auttaa niiden avulla joitakin, niin hyvä. Jokaisen täytyy kantaa oma kuormansa ja tehdä matka sisäiseen mielenmaisemaansa, mutta omalla tahdillaan. Jatketaan kuitenkin myös toisten huomioimista ja keskitytään enemmän kuuntelemaan kuin puhumaan. Toisten ajatuksia peilaamalla, voimme selvittää myös omia sisäisiä lukkojamme ja löytää rauhallisemman mielenlaadun. Tehkäämme tässä kukin parhaamme.

Toivottavasti nähdään myös ensi tiistain blogin parissa!

Blogi 5: Kohti yrittäjyyttä (hulluutta)!

Mä tein sen päätöksen. Ilmoitin esihenkilölle, etten aio enää jatkaa töitä samassa paikassa, vaan hyppään täysipäiväiseksi valokuvaajaksi. Kaksi kuukautta sitten tää ei mitenkään tuntunut järkevältä vaihtoehdolta, mutta asioita on tapahtunut niin nopeasti. Annahan kun kerron niistä hieman tarkemmin.

Tasan kuukausi sitten mä aukaisin tän nettisivun ja päätin, että teen jotain valokuvauksen eteen joka päivä. Tän seurauksena sain yhteydenotto pyynnön liittyen kiinteistövalokuvaukseen ja kerroin olevani kiinnostunut. Muutaman testikuvauksen ja palaverin jälkeen me kirjoitettiin sopimus ja oon tästä niin innoissani. Valotan asian yksityiskohtia myöhemmin.

Tää tarkottaa sitä, että mulla alkaa päivätyöt. Tällä hetkellä oon ollut kolmivuorotyössä 80% työajalla. Tykkään työstäni palvelutalossa, mutta epäsäännöllinen elämänrytmi tekee vaikeaksi luoda mitään yhteyttä ympäröivään maailmaan. Lähes tulkoon kaikki muut lapsiperheiden isät ovat päivätöissä ja viikonloput vapaana. Sen sijaan itse olen usein arkisin iltavuorossa ja viikonloput töissä. Illat ovat myös vaimolleni vaikeimpia, koska kolmen pienen lapsen nukuttaminen yksin on aikamoinen työmaa. Nää päivällä toteutettavat kuvaushommat mahdollistaa hypyn tasaisempaan arkeen, ja sitä me kaivataan molemmat kipeästi.

Mulle yrittäjyys on vähän ristiriitainen käsite. Tavallaan sen liikkuvuus ja vapaus kiehtoo, mutta toisaalta olen vastuussa aivan kaikesta. Tänään perehdyin tarkemmin, miten saan nettisivuni näkymään Googlen-hakukoneessa, vaikka sinne syötettäisiin “lapsikuvaus Lappeenranta”. Huomasin, että nettisivun markkinointi ja sen kohdentaminen on aivan eri asia, kuin toimivan ja hyvännäköisen tekeminen. Tavallaan arvostan sitä, että voin erottua panostamalla pieniin yksityiskohtiin, mutta toisaalta asioiden opettelun paljous tuppaa lannistamaan.

Jos alkaisin luettelemaan kaikkia ideoita ja suunnitelmia yritykseni varalle, niin se olisi tylsää luettavaa. Minulla on ensi viikolla neljä yövuoroa putkeen, ja ajattelin tuolloin hiljaisina hetkinä tehdä nettisivuun parannuksia, kuten lisätä laajemman hinnaston ja optimoida sivun näkyvyyttä hakukoneissa. Tavoitteena olisi tehdä näistä sivuista mahdollisimmat houkuttelevat potentiaalisille asiakkaille.

Ajattelin myös, että tästä blogista voisi tulla sellainen kerran viikossa ilmestyvä “Tomin Tiistai”-blogi. Eli julkaisupäivä olisi aina tiistai-aamuna, jotta sen ehtii lukemaan aamukahvia hörppien, tai sitten kello 9:n tauolla. Joku toistuva fraasi tai idea voisi myös lisätä mielekkyyttä, mutta se on vielä työn alla. Joka tapauksessa pyrin säännöllistämään tämänkin, ja luomaan näin perheelleni säännöllisemmän aikataulun.

Joku kooste siis edellisestä: minusta tulee yrittäjä, mutta se on iso muutos, joka vaatii paljon työtä. Haluan kuitenkin laittaa perheeni ykköseksi. Toivon etteivät läheiseni käsitä väärin tätä muutosta, sillä kyse ei ole mistään suuruuden hulluudesta tai kajahtaneisuudesta. Vaikka innostun kyllä helposti, en kuitenkaan halua näin isoissa asioissa tehdä hätiköityjä liikkeitä. Ajatukseni on jatkaa sijaisuuksien tekemistä hoito-alalla, jos kuvaushommaa ei riitä toimeentuloksi. Toisaalta se on loistava ja varma takaportti, koska tiedän että siellä minulle on aina töitä. Pitkästä määräaikaisesta työsopimuksesta halusin kuitenkin luopua, jotta saan täyden liikkumavapauden ja voin todella asettaa perheeni edut etusijalle.

Ensimmäinen drone-pörriäinen

Otetaan tähän väliin hieman tekniikkaa. Hankin tori.fi:n kautta pikkuisen kuvauskopterin eli dronen. Näitä käytetään aika paljon kiinteistökuvaus hommissa, ja totesin että minun kannattaa hypätä siihen kelkkaan oitis ja aloittaa harjoitteleminen. Muutaman lennätyskerran aikana olen meinannut tuhota tämän jo ainakin kolmesti. Kaksi niistä kerroista johtui yhteyden katkeamisesta huonossa paikassa, ja kerran meinasin lentää katutolppaan. Onneksi paketissa on myös varasiipiä, jos satun jotain rikkomaan.

Dronea lennättäessä tulee sellainen “pikkupoika olo” ja se on ihan hauska tunne, koska suurimman osan ajasta joudun olemaan kovin vastuullinen. Harjoitteleminen ei tunnu työltä, ja se on kuitenkin tosi tärkeää, että hallitsee kyseisen työkalun työkohteessa, ja osaa toimia nopeasti. Tällä hetkellä säästän kalliimpaan kopteriin, joka kykenee ottamaan laadukkaampaa kuvaa ja videota. Näin saan täytettyä yhteistyökumppanini laatukriteerit. Sitä ennen yritän olla tuhoamatta tätä dronea ja lennän vain avonaisilla kentillä ilman lähellä roikkuvia puiden oksia.

Haluaisin kurottaa korkeuksiin myös muissa kuvaamisen muodoissa, mutta nyt täytyy priorisoida se työ, joka tuo leivän pöytään. Vaikka totesin jossain toisessa blogissa haluavani kuvata vain ihmisiä, niin joudun tekemään kompromisseja sen suhteen. Hyviä lapsi- ja perhekuvaajia on niin paljon, että minulla on sillä markkinalla vain pienet mahdollisuudet saada jalansijaa. Jos jatkaisin kuvaamista vain sivubisneksenä, niin silloin asialla ei olisi suurempaa merkitystä.

Ystäväni sanoi että n. 90% tuloista valokuvaajana tulee yrityspuolelta ja jotain säännöllistä täytyy olla, jotta voi pärjätä tällä alalla. Iso peukku kaikille niille, jotka saatte tulonne hää- ja newborn kuvauksista, koska harvemmin niissä on palaavia asiakkaita. Tietysti sana kiertää ja sen voima on edelleen hyvin merkittävä, vaikka some ja muut netin palvelut ovatkin isossa roolissa palveluiden valinnassa.

Furulundin lehto, Lappeenrannan Lauritsalassa

Laitan tähän loppuun vielä kuvan upeasta paikassa, johon kävimme eilen perheeni kanssa tutustumassa. Metsä rauhoittaa levottoman sielun tehokkaasti, varsinkin tälläinen satumetsämäinen upea ilmestys. Tän kaiken hullunmyllyn, työkuvioiden muuttumisen, jatkuvan oppimisen keskellä täytyy nollata, ja luontoretket on kyllä ihan parhautta. Lihapiirakat folion sisään ja nuotiolle paistamaan, niin mieli lepää vielä paremmin. Lapset myös nauttii luonnossa kirmaamisesta ja se takaa paremman yöunen sekä heille, että vanhemmille.

Tein tätä blogia nyt noin kahden tunnin ajan ja uniaika meni aikoja sitten. Tämä “rakas päiväkirja” on mulle jotenkin muodostunut tärkeäksi terapiamuodoksi, ja oon tosi kiitollinen kaikille teille, jotka ootte laittaneet yksityisesti tsemppi-viestejä. Sen takia en halua lipsua tästä asettamastani aikataulusta, vaan julkaista vastedes joka tiistai. Näin takaan että muutkin saa annoksen hulluutta edes kerran viikossa. Muistakaa nyt myös rampata mun sivuilla joka päivä ja tunti, niin Google luulee, että tänne kannattaa tulla muidenkin. Mukavaa lämmintä alkavaa syksyä kaikille!

Blogi 4: Touhotus ja suunnanmuutokset

Taas on töissä yövuoro. Kello on nyt 3:40. Ei oikeastaan edes väsytä, vaikka tämä on ensimmäinen yövuoro kolmesta. Olen syönyt kohta puoli pakettia After Eight-suklaata, koska muille yöhoitajille ei suklaani kelvannut. Muistan kuinka lapsuudessa sain kyseistä suklaata kaveriltani ja silloin jo minusta tuntui ettei näin hyvää suklaata olekaan. Olen edelleen samaa mieltä. Harmi että paketti on niin kallis, ettei sitä voi joka yövuoroon ostaa. Tänään vain tuntui siltä että nyt on juhlapäivä.

Oikeastaan mulla viimeiset kaksi viikkoa on olleet yhtä hulinaa. Järkättiin vaimon kanssa lapsille eläin-naamiaiset, joita tyttäremme oli toivonut jo monen vuoden ajan. Korona päätti pilata nuo suunnitelmat, mutta onneksi nyt saatiin juhlat pidettyä. Olisi ollut kiva kuvata juhlia paremminkin, mutta päätin tyytyä räpsimään satunnaisotoksia vaimon kännykällä ja keskittyä itse tunnelmaan. Se oli viisas päätös, koska järjestelmäkameran kanssa huomio olisi mennyt aivan toisaalle.

Hulinaan on kuulunut myös kotistudion rakentaminen. Se alkaa viimeinkin olla kuvauskuntoinen ja muutamia otoksia olenkin jo julkaissut Instagramiin. Sain salamat lainaan ystävältäni joulukuuhun saakka ja niiden käyttö on opettanut paljon valotuksesta. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että kotistudio jää vain oman perheen kuvaukseen, koska näin pienten lasten kanssa asiakkaiden tuominen studioon tuntuu jotenkin vaivalloiselta. En toki kieltäydy jos joku tuttu haluaa tulla kuvattavaksi. Siitä saa paljon iloa, kun joku saa kauttani itsestään laadukkaat kuvat. Ehkä hamassa tulevaisuudessa asiakkaiden tuominen erilliseen studioon voisi olla kevyempää, kun legopalikat ja Ryhmä Hau-figuurit eivät pyöri varpaiden välissä.

Vierashuone tyhjennetty studion rakennusta varten.

2 vk edellisen kuvan jälkeen, huoneessa vielä hieman ylimääräistä rojua.

Tän kaiken järjestelyn lisäksi kävin tekemässä ensimmäisen asiakas-kuvaukseni. Olin onneksi kaukaa viisas ja tajusin ottaa muovikelmua mukaan, koska viimeinen kuvaustunti vietettiin vesisateessa. Oma harrastelijatason kamera ei ole sääsuojattu, joten täytyy ottaa hieman varovaisemmin. Kuvaus itsessään oli tosi leppoisa ja puolivälin kahvitauko rentoutti tunnelmaa. Viimeisen puolituntisen aikana saatiin mielestäni parhaat kuvat ja uskon että se on tuon tauon aikana rakennetun rennon tunnelman ansiota. Opin myös kamera-kalustostani sen millaisia päivityksiä tulen tekemään potrettikuvausten suhteen.

Eikä siinä vielä kaikki. Oon saanut myös yhteydenottoja yrityspuolelta ja se tuli mulle yllätyksenä. Ilmeisesti jatkuva some-mainostaminen ja panostaminen nettisivun ulkoasuun ja sisältöön on auttanut lisäämään näkyvyyttä. Kiitos tietysti kuuluu teille kaikille sivustoni vierailijoille, koska kävijämäärät nostavat sivuani Googlen-hakutuloksissa ja näin nettisivut ovat helpommin myös yritysten näkyvillä. Joka viikko yritän tehdä pieniä hienosäätöjä teksteihin, jotta ne pysyvät omien uusien näkemysten tasalla.

Mulla on sellainen iso haaste, että on kauhea tarve kertoa jännittävistä asioista heti muille. Periaatteessa se on ihan hyvä asia, mutta ongelmia muodostuu, kun viikon päästä suuntaukset ovat kääntyneet jo aivan päälaelleen. Siinä välissä kerron niistä muutoksista taas toisille, ja edelliset ovat vielä siinä uskossa, että tavoittelen jotain toisia asioita. Valokuvaus ystäväni sanoi hyvin ettei koskaan tiedä mistä ne ovet aukeaa. Nyt alkaa vaikuttaa siltä että ne aukeaa aika yllättävistä ja odottamattomista lähteistä ja sen takia täytyy tehdä nopeita kurssin muutoksia.

Viime blogissa sanoin, että haluan keskittyä kuvaamaan ihmisiä, ja se pitää edelleen paikkaansa. Yrittäjä-henkisen ihmisen täytyy kuitenkin seurata markkinoita ja pitää korvat höröllä potentiaalisten asiakkaiden varalta. Toisaalta alussa olisi hölmöä kieltäytyä hyvistä tarjouksista, koska jokainen tilaisuus antaa uuden mahdollisuuden kehittyä ja oppia. Sehän ei silti tarkoita ettei se oma juttu voisi edelleen pysyä samana, mutta täytyy olla joustava, jos haluaa selvitä kilpaillulla ja rankalla alalla. Epävarmuus kuitenkin vaivaa ja hyppäys vakaasta tulosta asiakkaiden varaan hieman pelottaa. Onneksi minulla on aina takaportti mihin palata, koska hoitoalalla ainakin toistaiseksi on vakaa tulevaisuus. Kerron tästä asiasta tarkemmin myöhemmin, kun saan asiaan jotain selvyyttä. Toistaiseksi minun täytyy säilyttää kryptisyys, etten taas sorru lupaamaan ja puhumaan, ja kuitenkin kääntämään takkiani kahden viikon kuluttua.

Sellaisia aika varmoja päätöksiä uskallan sanoa kalustohankinnan suhteen, että jossain kohtaa tulen hankkimaan Canonin 6D Mark II -kameran. Siinä on kääntyvä näyttö kuten omassa kamerassani, ja 5D Mark IV:ssä (joka on edeltävää mallia parempi/kalliimpi ja suositumpi) sitä ominaisuutta ei ole. 6D Mark II on “täyden” kennon järjestelmäkamera ja nykyisessä kamerassani kenno on “cropattu”. Käytännössä crop-kennoinen kamera leikkaa kuvasta paljon pois verrattuna full-frame kameraan ja olen huomannut että varsinkin ahtaissa tiloissa on joskus hankalaa saada kohdetta sopimaan kuvaan. Isommalla kennolla kuva “laajenee” samalla linssillä kuvattaessa ja sen lisäksi hämäräkuvaus helpottuu. Isompi sensori kerää enemmän valoa ja tämän myötä myös syväterävyys ja värit paranevat. Jos luet tätä ammattilaisen silmin niin unohda kaikki mitä sanoin, koska siellä varmasti oli jotain virheitä. Yritin selittää tämän ikään kuin sellaisella ihmiselle, joka ei ymmärrä mitään kameroista. Omakin ymmärrykseni kasvaa kokoajan ja ehkä muutaman vuoden päästä ymmärrän asian paremmin ja osaan selittää sen myös selkeämmin.

Lähde: https://www.naturettl.com/full-frame-vs-crop-sensors/

Tämän lisäksi sain hyvän vinkin ystävältäni 135mm polttovälin linssistä. Tällä hetkellä minulla ei ole omaa pitkän matkan objektiivia ja netistä selaillen tuolla polttovälillä otetut kuvat näyttävät todella hyviltä. Asiakaskuvauksessa sain mielestäni aikaan loistavan kuvan, kun asiakas seisoo Saimaassa ja menin vedenpinnan tasolle. Tuo kuva vastaa suunnilleen tuota 135mm polttoväliä, joskin se on otettu lainaamallani Zoom-linssillä. Monet kuvaavat Zoom-objektiiveilla niiden helppouden takia, mutta kuten kerroin edellisessä blogissani niin haluan todella oppia kuvaamaan ja yhden polttovälin linssit ovat paljon halvempia/valovoimaisempia, joten suosin tällä hetkellä niitä.

Pidemmällä putkella voi pysyä rannalla, kun toinen rypee 5-10 metrin päässä vedessä.

Sosiaalinen media on käynnistynyt hyvin ja samoin nettisivut etsivät kokoajan selvempää uomaansa. Aluksi päätin postata ihan joka päivä jonkun kuvan, mutta alan nyt siirtymään 2-3 päivän välein julkaisemiseen. Syy siihen on hyvin looginen. Ei ole aikaa ottaa joka päivä kiinnostavia kuvia. Toisaalta yksittäiset kuvat eivät ehdi saada huomiota kun toinen kaadetaan jo edellisen niskaan. Haluan myös panostaa laatuun ja laittaa tilille sellaisia kuvia, joilla on oikeasti merkitystä.

Tuntuu ettei tässä blogissa ollut kovinkaan tolkkua. En jaksanut miettiä mitään ennakkoaihetta vaan halusin purkaa ainoastaan sydäntäni. Päässä pyörii kokoajan isoja ja pieniä suunnitelmia sekä potentiaalisia ratkaisuvaihtoehtoja, mutta tällä hetkellä mikään ei tunnu olevan täysin selkeä. Toisaalta on jännittävää seurata mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja täytyy vaan ottaa se vastaan mitä tulee. En enää nykyään jaksa murehtia liikaa tulevaa, vaan keskityn elämään tätä ja ainoastaan tätä päivää ja hetkeä, joskus jopa minuuttia. Panikoimalla ei saa mitään järkevää aikaiseksi ja siksi yritän hillitä tuota taipumusta. Liikunta auttaa kyllä isosti omien ajatusten hallinnassa ja liikkumista suosittelen kaikille, joilla ajatus juoksee liian vilkkaasti.

Kiitos taas kun luit tämän blogin! Lisäsin nyt kuvia ensimmäistä kertaa ja yritän tehdä näin myös jatkossa, jos aiheeseen sopivia kuvia löytyy. En kuitenkaan halua kyllästää näitä kirjoituksia liian monella kuvalla, mutta pieniä tärppejä on hyvä heittää, jotta lukija pysyy hereillä. Mukavaa alkavaa syyskuuta sinulle!

Blogi 3: Oikeasti myös valokuvaus-asiaa…

Mun piti aloittaa tää kirjoittaminen siitä, miten opiskelen valokuvausta. Huomasin, että luovuuden suuntaa on hankala kahlita ja kaksi ensimmäistä kirjoitusta oli enemminkin itseterapiaa, kuin opiskelu-päiväkirjaa. Toisaalta mihin tässä on kiire. Tulin siihen johtopäätökseen, että jos mun alitajunta haluaa käydä läpi selvittämättömiä asioita, niin olkoon sitten niin.

Mä en halua etukäteen kauheesti suunnitella mitä kirjoitan vaan annan niin sanotun flow:n viedä. Joitain suuntaviivoja järkevässä tekstissä täytyy silti olla, koska tajunnanvirta helposti säntäilee liian kauas olennaisesta. Tähän blogiin halusin kirjoittaa siitä, mitä oon oppinut nyt viimeisen puolentoista kuukauden aikana, ja siihen mahtuu kyl tosi paljon asiaa.

Oon pyörittäny mielessäni isoja kysymyksiä: Tuunko tekee tätä joskus ammatikseni? Jos teen tätä ammatikseni, haluanko erikoistua, vai tehdä vähän kaikkea? Mitä askelia mun pitää ottaa, että voin ottaa tästä rahaa ja kuinka paljon siitä kehtaa pyytää? Mites sitten veroasiat ja yrittäjyys? Arrghh…

Pikku hiljaa oon alkanut ymmärtämään ettei oo ihan helppoa työskennellä luovalla alalla. Teen tällä hetkellä töitä hoitoalalla ja se on tosi jees, kun meen töihin ja saan palkan. Yrittäjänä asia on ihan eri juttu. Yksi kuukausi saattaa olla super tehokas ja täynnä keikkoja, seuraavat kolme aivan tyhjää ja jotenkin pitäisi selvitä. Asiaa pohdittuani, tuntuisi jotenkin järkevältä tehdä tätä vaan sivutoimena, muun työn ohessa. Perusteluna tässä toimii se, että en halua asettaa vaimoani ja kolmea lastani siihen tilanteeseen, että joudutaan liian suurien epävarmuuksien eteen. Tällä perhe kokoonpanolla niitä epävarmuustekijöitä on jo aivan riittävästi. Tässä valinnassa on auttanut myös se, mitä tuntemani ammattilaiset ovat asiasta kertoneet.

Valinnat muutenkin on aika kiinnostava asia. On aika yleistyvä trendi, että monikaan ihminen ei osaa tai ei halua tehdä selkeitä päätöksiä epäonnistumisen pelossa. Mä taas koen, että mahdollisimman aikaisin selvittämällä mitä haluan, säästän valtavasti rahaa, aikaa ja energiaa. Toiset menee siihen toiseen ääripäähän, että yrittää tavoitella kuuta taivaalta, ja pettyy romahtaessaan pilvilinnoistaan.

Hypätään siis todelliseen aiheeseen: Mitä on tullut opittua? Jos lähden ihan simppeleistä asioista, niin kamerani on tullut paljon tutummaksi. Kun kuvaa lähes joka päivä ja paljon erilaisia kohteita, tulee väistämättään kohtaamaan ongelmia. Revontulien ja potrettien kuvaaminen on kaksi aivan eri maailmaa, mutta molempien osaaminen valottaa tietämystä tärkeimmän työkalun käytöstä, kameran. Yleensä tykkään etsiä johonkin ongelmaan vastauksen Youtubesta tai jos sopivaa videota ei löydy, niin yleensä jokin kirjoitus aiheesta netin uumenista löytyy. Tälläinen tekemällä oppii-metodi on mun mielestä selkein, koska silloin oppii myös väistämättä ne virheet ja osaa löytää niihin tulevaisuudessa helpommin ratkaisuja. Se riski some-oppimisessa kuitenkin on, että kuka tahansa voi esiintyä asiantuntijana ja antaa mahdollisesti jopa väärää tietoa. Sopivanlainen medialukutaito on kuitenkin aina paikallaan ja yleensä huonon asiantuntijan oppii tunnistamaan.

Seuraava asia oli mulle jo itsestään selvä, mutta tuli se todistettua myös tässäkin: Kallis kamera ei tarkoita hyvää kuvaajaa. Mulla on kaks muutaman satasen kitaraa ja molemmat on päivitetty ja säädätetty niin hyvin kuin mahdollista, ja siksi ne vetää vertoja paljon kalliimmille instrumenteille. Aivan kuten musiikki lähtee sormista ja hyvästä tuntumasta, samoin myös kuvat lähtee kuvaajasta ja välineen pätevästä käytöstä.

Eräs hyvä ystäväni, joka työskentelee ammattikuvaajana sanoi, että hän suosittelee kaikille, varsinkin aloittelijoille prime-linssejä (niitä ei voi zoomata, vaan joudut itse liikkumaan). Perusteluna oli kaksi syytä: Zoom-objektiivi tappaa luovuutesi, koska todennäköisesti otat aina vaan samanlaisia kuvia. Prime eli kiinteän polttovälin objektiivi taasen pakottaa löytämään ne oikeat kulmat ja etäisyyden joka toimii. Toiseksi, on mahdotonta tehdä zoom-objektiivia yhtä hyväksi kaikilla etäisyyksillä, joten yleensä niissä on heikompi valovoima, kuin kiinteän polttovälin linsseissä.

Oon nyt pyrkinyt soveltamaan tätä oppia ja se, että mun on oikeesti pitänyt liikkua, on kyllä auttanut löytämään paljon kiinnostavampia kuvakulmia. 7 vuotta ehdin ottaa kuvia kameran mukana tulleella zoom-linssillä, ja olen puolessatoista kuukaudessa oppinut paljon paremmaksi kuvaajaksi kuin tuona aikana. Pääosaisena syynä siihen toki on se, että nyt olen itse kiinnostuneempi oppimaan asiasta. Tätä kiinnostusta ruokkimaan tein myös Instagram-tilin ja tän nettisivun, jotta motivaatio pysyisi yllä. Kieltämättä mitään motivaatio-ongelmia ei ole vielä ilmennyt.

Mulla on siis semi-halpa harrastelija tason Canonin järjestelmäkamera (600D). Tällä hetkellä se hoitaa työnsä hyvin ja siinä vaiheessa, kun joku heittää minua setelitukulla, saatan vaihtaa parempaan. Isompikennoisempi kamera toimisi paremmin valon määrän laskiessa, mutta tällä hetkellä joudun odottelemaan säästöpossun ruokkimista. Mä oon kuitenkin vasta noin parin kuukauden ajan panostanut tähän tosissani, niin olisi aika hölmöä sanoa, että kuvaamiseni kokisi jonkun hurjan harppauksen, jos ostaisin osa-maksulla uuden kameran. Kauppamaailma ruokkii kyllä tätä puolta meissä ihmisissä, mutta se ei ole totta. Puristetaan nyt ensin kaikki mehut tästä ja katsotaan sitten tarvitaanko ja ostetaanko uusi appelsiini.

Mä oon tosi ylpee tän artikkelin (ja myös tällä hetkellä mun nettisivun etusivun) kuvasta. Se on otettu 150e kameralla, missä on kiinni 50e linssi (hinnat siis käytetyn). Siihen päälle se on editoitu Lightroom ohjelmalla, josta maksan n. 12e/kuussa. Ammattimainen värimaailma, täydellinen asetelma ja syvyysvaikutelma, kiinnostava valaistus, sekä kaunis kohde. Muuta ei hyvä kuva tarvitse. En voi uskoa, että toi kuva on otettu extempore-hetkessä ja kuvaus kesti noin 5 minuuttia. Oon editoinut nyt jotain 300 kuvaa tässä puolentoista kuukauden aikana, ja jokainen kuva on opettanut jotain lisää. Tän opin oon kaatanut tuohon kuvaan ja oon tosi tyytyväinen. Siinä on auttanut myös Instagramin lyhyt-videoiden editointivinkit ja samoin Youtuben pidemmät opetusvideot.

Koska tälläinen pelkästä valokuvaustekniikasta puhuminen ei kiinnosta ketään muita, kuin valokuvaajia, niin pysäytetään tähän. Seuraavalla kerralla voin kertoa jotain hauskaa valaistuksesta, mutta siitäkin vain lyhyesti. Mä oon aina rakastanut ihmisen psykologiaa ja toimintaa, ja se kiinnostus painelee aina mulla kaiken tekniikan edelle. Tästä aiheesta voisin luennoida viikkotolkulla, mutta onneksi blogeja voi tehdä useita, niin voin ripotella tiedon jyväsiä pienesti ja sopivissa määrin.

Juteltiin ystäväni kanssa tästä mun nettisivusta ja hän totesi, että se on kovin “blogimainen”. Ja sehän on täysin totta. Tää asia liittyy tavoitteisiin valokuvaajana ja kuten useampi on jo todennut, pelkistetympi ja kylmempi lähestymistapa on ammattimaisempi, silloin kun pyritään vain myymään palveluita. Oon todennut että se ei kuitenkaan ole mun tavoite, enkä tiedä tuleeko se koskaan olemaan. Mä oon jossain mielessä aina halunnut olla sisällöntuottaja ja se on muutenkin enemmän se, mikä saa mut liikkeelle. Se että saan kosketuksen toisiin ihmisiin tekstieni kautta merkitsee mulle paljon, enkä vaihtais sitä muutamaan euroon kuvaustuloina, koska tulen toimeen näinkin. Tietysti joku voi haluta kuvattavaksi juuri siksi, että samaistuu mun tarinaan, ja se ois kaikkein hienointa. Ehkä tulevaisuudessa teen vielä “ammattimaisemman” sivun vain raakaa rahantahkomista varten, mutta se ei ole edes kaukaisessa näköpiirissä.

Mun mielestä kaikkein kiinnostavimpia kohteita kuvata on ihmiset. Luonto on tietysti hieno asia, mutta mikään ei korvaa sitä, kun katselet sen rauhoittavuutta ilman kameraa tai muita häiriötekijöitä. Sitä paitsi niin hyviä luontokuvaajia on maailma täynnä, että minun ei tarvitse nokkaani laittaa siihen laariin. Tässäkin asiassa oon tehnyt päätöksen: Mitä tahansa valokuvaamisen saralla teenkään, keskityn kuvaamaan ihmisiä. Merkityksekkään kuvan ikuistaminen jostain henkilöstä vallitsevassa ympäristössä tuottaa niin suurta mielihyvää, etten kovin paljon suurempia keksi tällä hetkellä.

Paljon on siis tehty isoja rajaavia valintoja. Vaikka kulkemalla yhdestä ovesta toinen sulkeutuu, niin ainakin menee eteenpäin. Priorisointi on nykyaikana niin tärkeetä, kun ihmisillä on paljon vapaa-aikaa tapettavaksi. Aikaa ei kulu enää elämän välttämättömyyksien hankkimiseen/valmistamiseen. Jokainen haluaa että me käytettäis aikaa heidän juttuunsa, mutta se ei kuitenkaan oo mahdollista. Asia, joka munkin on täytynyt opetella, on se, ettei heti tyhjän hetken tullen ota älylaitetta esiin. Ilman tylsiä hetkiä me ei koskaan opita ajattelemaan ja tekemään järkeviä päätöksiä. Helposti me ollaan vaan jotain naama näytössä kiinni kulkevia zombeja, jotka luulee toimivansa itsenäisesti, mutta tosiassa on aivan toisten ajatusten ja vaikutuksen armoilla.

Joten jos jotain haluat tästä blogista ottaa itsellesi, niin nyt heti tämän jälkeen sulje puhelimen näyttö, vie se pois toiseen tilaan ja vietä tylsä ajatteluhetki. Saatat todeta että ompa levollinen ja virkistynyt olo. Tähän olen itsekin vasta havahtunut, ja toivon että niin kävisi monelle muullekin.

Jatketaan uusien juttujen parissa jokusen päivän päästä, kun saan inspiraation takaisin. Sillä välin odotan kommentteja tästä aiheesta: Mistä haluaisit että kirjoitan? Onko psykologinen pohdinta se sun juttu, vai tykkäätkö enemmän tekniikasta? Haluatko nähdä esimerkiksi kuvia kirjoituksen välissä asioista, joista kirjoitan? Mitä vaan risuja ja ruusuja sisällöstä, koska haluan parantaa sitä. Kiitos jälleen kerran kun jaksoit lukea tähän asti. Iso tsemppipeukku kaikille!