Blogi 14: JPEG on parempi kuin RAW

Tää blogin otsikko on hieman raflaava ihan vaan sen takia että sain osan klikkaamaan linkkiä. Selitän asian kuitenkin tarkemmin auki edempänä. Ensimmäinen blogin asia liittyy siihen, kun tein viimeisimmän Instagram-kuvapostauksen, johon laitoin viikon ajalta editoimattomia kuvia. Kerron nyt hieman ideaa tämän taustalta.

Selvitän aluksi niillekin, joille valokuvaus on aivan vierasta, miten yleisimmät kuvatiedostot nimetään. Kaikista yleisin tiedostomuoto kuvissa on JPEG, eli se on ikään kuin valmis kuva, joko käsitelty tai sitten sitä saa myös suoraan kamerasta ulos. JPEG-kuvaan on ikään kuin “leivottu” jo kaikki olennaiset asiat sisään, ja sen voi jakaa esimerkiksi sosiaaliseen mediaan tai vaikka tulostuttaa paperikuvaksi ja käytännössä jokainen laite toistaa sen oikein.

Toinen yleinen tiedostomuoto on RAW (jokaisella valmistajalla on oma versionsa), eli raakakuva, joka on valmiin kakun sijaan ikään kuin kaikki kakun raaka-ainekset. Se sisältää monin verroin enemmän tietoa, koska se tallentaa esimerkiksi paljon enemmän sävy- ja väridataa, jonka ansiosta esimerkiksi ylivalottuneita kohtia voidaan usein pelastaa editoinnissa tai varjoista saadaan enemmän irti. Valkotasapaino ei myöskään ole lukittu, jolloin saat tarvittaessa kuvasta “kylmemmän” tai “lämpimämmän”. Tästä syystä suurin osa ammattilaisista kuvaa RAW-tiedostoiksi ja myöhemmin editoi ne JPEG:ksi omaan tyyliinsä sopivaksi.

RAW:ssa on mulle kuitenkin ainakin yksi iso ongelma, ja se on hitaus. RAW-kuva täytyy tosiaan ensin viedä tietokoneelle, tämän jälkeen editoida ja sitten vasta voit laittaa ne eteenpäin. Mä oon kuvannut RAW:ksi kohta 10 vuotta ja oon alkanut kyseenalaistaa sen tarpeellisuutta. Paljastan tässä nimittäin salaisuuden: en kuvaa yhtäkään kiinteistökuvaa enää RAW:iksi, vaan suoraan JPEG:ksi, jolloin toimitus nopeutuu moninkertaisesti. Pointti on siinä, että kuvaa ottaessa valkotasapainon täytyy tietysti onnistua, jottei seinät ole esimerkiksi liian keltaiset tai liilat, mutta muuten seitsemän valotuksen sarja riittää kyllä täysin kaivamaan kaiken muun informaation varjoista ja kirkkaista kohdista.

Asiakastöitä ja omaa tyyliä hakiessani oon pikkuhiljaa tullut siihen tulokseen, että editointiin käytetty aika on supistunut ja muuttunut lähinnä siihen, että painan yhtä nappia, joka yhtenäistää kuvien luukin. Sen jälkeen säädän yleensä kuvia hieman kirkkaammiksi ja ehkä rajaan epäolennaisia asioita pois, mutta siinä se. Tää on saanut pohtimaan sitä, että miksi mun pitäisi tehdä tää ihan turha ja ylimääräinen työvaihe, jos saan mieleisen luukin jo suoraan kamerasta.

Ehkä isoin syy, miksi moni joutuukin turvautumaan RAW:iin, on juuri tämän oman sävymaailman muovaaminen, siirtämällä esimerkiksi vihreitä hieman kellertävämmäksi tai hillitsemällä ja korostamalla jotain muuta, kontrastia ynnä muuta. Käytännössä kuva rakennetaan aineksista jälkikäteen oman makuiseksi. Mun Panasonic Lumix -kamerassa on kuitenkin mahdollisuus tehdä sekä ladata valmiita väriprofiileja, jotka sitten leivotaan jo kuvatessa sisälle, eikä jälkityölle ole tarvetta. Mä esimerkiksi otin yhden kuvan, eli viimeisimmän blogin autokuvan, vein sen Photoshopiin, kaivoin sen väridatan ja muutin sen cube-tiedostoksi, jonka saa muutettua juuri täksi neutraaliksi LUT-profiiliksi, joita Lumix-systeemi käyttää. Näin itse editoidun kuvan pohjalta sain valmiin väriprofiilin, joka ei tarvitse enää työtä jälkikäteen.

Jatkan toki vielä asian testailua ja kehittämistä, mutta edellisellä viikolla kehittelin kotikuvia varten toisen profiilin, joka jäljittelee mielestäni aika hyvin sellaista kylmäsävytteistä pehmeää filmiluukkia. Kotikuvat on varsinkin sellainen asia, johon en jaksa nähdä hetkeäkään vaivaa siinä mielessä, että haluan niiden onnistuvan yhtä helposti kuin puhelinkuvat. Ainut ero siinä on, että vihaan puhelimen surkeaa keinotekoista tekoälyluukkia ja feikkisyvyysvaikutelmaa. Sen vuoksi haluan, että saan laadukkaita perhekuvia suoraan kamerasta nopeasti julkaisuun ja printtiin. Tässä oon mielestäni onnistunut, ja vaimonikin ihasteli ja sanoi olevansa suorastaan kateellinen siitä, miten kauniita kuvia kamerani alkoi tuottamaan vuorokauden säätämisen jälkeen.

Tulevien viikkojen aikana yritän kehitellä myös oman mielen mukaista neutraalia ammattilaisprofiilia, jonka myötä pystyisin osan kuvista ainakin toimittamaan suoraan JPEG:inä ja RAW olisi ainoastaan siltä varalta, että nopeiden tilanteiden vuoksi en saanut kuvaa ihan kohdalleen suoraan kamerassa. Tää on aika normaalia varsinkin vihkiseremoniassa tai vastaavassa keskittymistä vaativassa ja nopeatempoisessa tilanteessa, jossa täytyy keskittyä ja olla tilanteen tasalla, eikä ole aikaa alkaa säätämään. Onneksi kameralla voi kuvata samaan aikaan molemmille formaateille, jotta saa molempien parhaat puolet kerralla. Ainut huono puoli siinä on, että muistikortti täyttyy nopeammin. Onneksi en lähtökohtaisesti räiski muutenkaan kovin paljon sarjatulta, ja kuvamäärät ovat jokseenkin maltilliset.

Kuten järkevä ihminen tekee, täytyy tietysti esitellä asian toinen puoli. Kuvasin yhdet hautajaiset, jossa sisävalot olivat järkyttävän keltaiset, ulkona oli kirkkain päivä ikinä ja kaikki kuvat kuvattiin valtavia ikkunoita päin vastavaloon. Mikään kameran normaali dynaaminen alue ei riitä mitenkään säilyttämään molempia yhtä aikaa tuossa tilanteessa, joten RAW-kuvaamisen mahdollisuus ja editoinnissa pelastaminen oli ainut vaihtoehto. Käytännössä siis ilman editointia olisi pitänyt päättää ovatko ihmiset pikimustia ja ikkuna oikein valotettu, vai olisivatko ihmiset valotettu oikein, mutta ikkunat puhkipalaneet vitivalkoiset. Huonossa valaistuksessa tilanteessa ei ole kahta sanaa, mutta suurimmassa osassa tilanteissa olosuhteet ei ole näin huonot.

Nyt siis se idea, mistä aloitin. Eli aion vastedes postailla lempparikuviani aina viikon ajalta, joita ei ole ollenkaan editoitu. Ainoastaan “editointina” sallitaan kuvan rajaus tai suoristus. Tämän pointti on sekä opettaa itselleni tätä JPEG-työskentelyä että saada aikaan kuvavirtaa Instagramiin, koska suurin osa asiakastöistä ei oo julkaistavaa materiaalia. Moni haluaa nykyään pitää yksityisyytensä, ja se on ihan ymmärrettävää, ja kunnioitan sitä. Sen takia täytyy olla lisäksi näitä omia projekteja, jotta pystyy markkinoimaan omaa työtään enemmän. Tää anti-edit-tyyli asettaa rajoituksia, mutta se myös avaa luovuutta, koska joudun työskentelemään ahtaammassa laatikossa. Sen myötä oon jo lyhyessä ajassa oppinut asettelemaan paremmin ja oikeasti miettimään, mitä kuvaan. Filmikuvaus on toki myös osasyy tähän.

Todellisuudessa ei ole yhtä oikeaa tapaa tehdä valokuvausta, eikä ole yhtään sen enempää oikein kuvata vain JPEG:iä tai RAW-only. Tämän blogin osatarkoitus on tuoda ilmi se että ei ole epäammattimaista kuvata suoraan JPEG:ksi kuten jotkut väittävät. Suurin osa RAW:n dataa on aivan turhaa ja hyödyt eivät ole niin suuret kuin usein korostetaan. Tämä on myös tyylisidonnainen asia, mutta omassa luonnollisessa tyylissäni en näe mitään syytä editoida kaikkea ja hinkata yksityiskohtia. Kukin tekee tavallaan, mutta esittelen tässä myös toista näkökulmaa.

Toinen asia tässä blogissa pohjautuu erääseen keskusteluun, kun Instagramissa toinen valokuvaaja kyseli minulta, voisiko koulutus tuoda jotain omaan tyyliin, jota hän oli tällä hetkellä kyseenalaistamassa. Mä laitoin hänelle noin 10–15 minuutin verran ääniviestejä asiasta, ja yritän nyt hieman avata niiden sisältöä tähän. Jos teilläkin tulee jotain kysymyksiä, laittakaa ihmeessä yksityisesti viestiä, koska vastaan niihin mielelläni!

Mä oon sitä mieltä, että taide on vahvasti aikansa tuotos, ja tää on mun mielestä erityisesti havaittavissa musiikissa. Tietyt genret ja ilmiöt vaihtuu ajoittain, ja yleensä sanoituksetkin vastaavat elettyä aikaa tai kirjoittajan elämäntilannetta. Sen vuoksi myös usein käy niin, että muusikoiden niin sanotut “parhaat” hitit ovat niitä ensimmäisiä, koska ne tulevat sydämestä ja tyyli on autenttista sekä alkuperäistä sille bändille. Todellisuus kuitenkin on, että tyylit muuttuvat, koska ihmiset muuttuvat ja kasvavat, ja sen vuoksi pahimmat puritaanifanit ovat kolmannen levyn kohdalla jo aivan raivoissaan.

Tätä avasin myös valokuvauksen viitekehyksessä, joka eroaa musiikista siinä, että sinä tallennat jotain, mikä on jo olemassa, kun taas monissa taidelajeissa pyrit tekemään käytännössä uutta. Tyyli kuvata, asetella ja editoida muuttuvat kuitenkin usein kokemuksen ja mieltymysten mukaan, ja se mitä hakee kulloinkin riippuu todella monesta asiasta. Esimerkiksi itse haen tällä hetkellä rauhaa ja yksinkertaisuutta, ja se näkyy tämänhetkisissä valinnoissa. Toisaalta en halua olla myöskään vain se halvin tai sujuvin vaihtoehto, vaan on hienoa, jos joku valitsee minut tyylini vuoksi.

Jos on tarve kyseenalaistaa omia valintoja, ei se välttämättä kerro siitä, että omassa tyylissä on jotain vikaa tai että aikaisemmat kuvat olisivat jotenkin huonoja. Ne ovat vain aikansa tuote. Vaikka on tiettyjä säännönmukaisuuksia, jotka tekevät jostakusta teknisemmän, eivät ne kuitenkaan määritä sitä, kenet asiakas valitsee kuvaajakseen. Tämä korostuu entisestään silloin, jos valokuvaus on rakas harrastus, jolloin mielestäni sen kannattaakin olla kaikkien tunteiden leikkikenttä ja oksennusalusta, joita jälkikäteen voi sitten haistella ja tuumailla elettyä elämää.

Koulutus tuskin toisi mitään tyylillistä muutosta, mutta mahdollinen valokuvaustutkinto voi jollekin antaa enemmän mahdollisuuksia kokeilla erilaisia genrejä ja tyylejä, mikä voi muovata sitä omaa suuntaa selkeämmäksi. Kävi virallista koulutusta tai ei, tämä ala on jatkuvaa opiskelua ja mukautumista, ja yksinkertaisesti työtuntien määrä on mielestäni paras opettaja. Joskus ajateltiin, että virtuoosiksi pääsee harjoittelemalla jotain asiaa 10 000 tuntia, joten se antaa osviittaa siitä, kuinka isosta työmäärästä on kyse. Tunnin päivässä treenaamalla pääsee tuohon lopputulokseen vajaassa 30 vuodessa. Sekin vaatii silti aktiivista ja määrätietoista mukautumista eikä vain saman asian toistamista.

Mä jatkan tätä oman tyylin muovaamista ja pientä hiomista sekä työrutiinin kehittämistä aina vain sujuvammaksi. Sen myötä mun on huomattavasti helpompi toimia ammattilaisena ja kasvattaa yritystäni niin, että voin lopulta valita työni ja asiakkaani. Enkä näe, että olen siitä edes kovin kaukana, mutta kärsivällisyys palkitaan lopulta. Kiitos, kun jaksoit lukea tämän hehtaariblogin, ja toivotan kivaa viikkoa sinulle!